Kaaoskin voi olla kaunista

Ai niin joo, melkeen unohin

Ostin viikko sitten itselleni joululahjan. Ihan kunnon digijärkkärin (JEEEEE!). Nikon D40. Tykkään kovasti! Ainut huono puoli siinä on, että kun son niin iso ni sei mahu enää mun laukkuun, vaan sillä pitää olla ihan oma laukkunsa. Tämä tarkoittaa sitä, etten voi raahata sitä mukanani joka paikkaan niinko ennen tein vanhan kamerani kanssa. Tai siis voisinhan mie raahata sitä mukanani, mutta son ihan vain hieman epäkätevämpää kuin pienemmän kameran kanssa, jos ymmärrättä. Tästä johtuen en pysty ottaan kuvia vaikka kauppareissulla tai ihan millä reissulla vaan kun se kamera ei oo matkassa. Eilenkin sain ihan mahtavia kuvausideoita ja näin kaikkee hienoo minkä olisin halunnut kuvata. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, se pirun kamera ei ollut mukana! Damn!!

Ja ihan turhahan son palata sinne kuvauspaikalle takaisin kun ei se enää ole yhtä hienon näköinen kuin just sillä hetkellä kun sen ekan kerran näin! Uudestaan Damn! Ei vissiin muu auta kun alkaa tosiaan raahaamaan sitä kameraa mukana vaikka se nyt olis kuinka epäkätevää. Tai sitten pitää vaan hankkia isompi laukku, minne mahtuu enemmän tavaraa. Mutta sehän ei kyllä taida käydä päinsä, kun en voi hylätä Bobia! Se ei tule kysymykseenkään! Vielä isompi ja turhautuneempi DAMN! Juu tässä vaiheessa kaikki lukijat aattelee, että juu juu ohan sullakin ongelmat! x) No tekee hyvää välillä huolehtia pienemmistä asioista. Sit jaksaa paremmin miettiä niitä isompia ongelmia. Ehkä.

Niin sitten asiasta viidenteen. Sain mun hyllyt valmiiksi. toinen oottaa vaan vielä kuivumista ja sitten vaan paikalleen. Jeij! :D Eikä pitäny hakee kuin kerran maalia lisää. Tai no ois pitäny hakee toisenkin kerran mutta fuskasin vähän eikä sitten tarvinnukkaan. Se ehkä näkyy ulkonäössä vähän, mutta ei niitten täydellisiä tarvi ollakkaan. Tuola aikasemmin oon jo postannu kuvan siitä lopputuloksesta. Eli sieltä voi käydä kattoon jos kiinnostaa. Ei oo pakko jos ei taho. Sitä ruskiaa maalia jäi sitten vähän enemmänkin jälele niin nyt mie maalaan viel nuo valokuvakehykset sillä. Kaikki sopii sitten oikein hyvin yhteen :D

Ja vielä yks juttu. Enää 4 päivää koulua ja sitten LOMAAAAAAA!!! Siihen neljään päivään sisältyy valokuvausta ja kai kuvie käsittelyäkin. Onhan meillä menosa 'Valokuvauksen perusteet' kurssi. Ja maanantaina on sitten viel venäjän viimeset tunnit eli tentti. Auts!! Pitäs vissiin lukee siihenkin. Joskus. Huomenna sitten. En tänään vielä jaksa. Ainakaan nytten. Sunnuntait on muutenkin niin kauheita päiviä (inhoan niitä oikeesti nääääiiiiiiiiiiiin paljon!!) eikä ole mittään tekemistä. Edes telkkarista ei tule mittään kateltavaa. Sunnuntaina on siis hyvä lukea siihen tenttiin. Ei sen ehkä pitäs kovin vaikia olla. Ainakaan jos son yhtään meän testien tapainen ja non ollu aika helppoja. Mut sen näkee sitten maanantaina.

Pikkupaprika.com

Okei, harjoitin hieman galtsukyyläystä ja löysin sellasen mielenkiintosen linkin jonkun tyypin päiväkirjasta. Oli ihan pakko itekkin kokeilla! :D Homman nimi on kai se (jos oikeen ymmärsin) että kirjottaa oman, tai kenen nimen nyt haluaa kirjottaa, sellaseen ruutuun ja sitten se "Ihmisgeneraattori" kirjoittaa sinulle pienen tarinan tästä kyseisestä nimestä. Did that make any sense!? öööö, Hope so... Eniveis, mulle se kirjoitti tällasen tarinan. Aika paikkansa pitävä, vai mitä!? x)

Katariina Aakkonen putkahti maailmaan eräänä viimaisena yönä. Sateen lakattua näki että hänestä tuli ihminen. Perhe oli iso ja he näkivät nälkää. Koulussa hän kiusasi kaikkia, siellä häneen ihastuttiin.

Jo opiskeluaikoina häntä alkoi vihastuttamaan näppylät, niinpä harrastukseksi tuli nousuhumala.

Katariina kehittyi toisellakymmenellä varsin näppyläiseksi. Päähänsä hän sai punaiset hiukset, sekä vaaleat silmät.
Iloisuudesta huolimatta hän oli suuresti riehakas. Lempiruokaansa ranskalaisia ja lihapullia hän sai työskennellen naisasianajajana.

Katariina ei tupakoi mutta käyttää nuuskaa ollessaan raveissa. Alkoholia hän juo sukulaisten kanssa.

Hän sai itselleen puolison jonka kanssa suurinpiirtein meni naimisiin.

Sen pituinen se.

Niin sen sivuston osote oli muuten tämä, jos joku muukin haluaa kokeilla onneansa :D
http://www.pikkupaprika.com/soppa/index.php?s=ihmigene-index

So True

One day, we wake up and we realize the world sucks. We suck for being in it and we run away. Anything but to face ourselves as we are. Anything to avoid asking why we hate ourselves so much.

All I wanted was to be invisible.

But being invisible isn't worth it in the end, because when you're invisible, other people may not see you, but you can't help seeing other people.

Tuo ja Tuon viime aikaiset tekemiset

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.





Ei ihan yllä mut jos vähän viel singuttas. Ei se auttas kyllä sittenkään kun joku pässi on kääntänyt ruokakuppinsa väärinpäin!
Mr. Whiskers. Herra Tossavainen. Pässi. Perkele. Rakkaalla lapsella on monta monta nimeä.




Normilakkiaiset. Boolia (vihiriää sellasta of course!) ja Nintendo




One ready. One to go.




Kouluhommia.

Hyvä minä!

Jeij! Kerrankin sain jottain aikaseksi! Kaksi asiaakin oikeestaan! Yksi homma on vielä vähän vaiheesa mutta se nyt ei oo niin pakollinen. Sain nimittäin tehtyä Katin lakkiaislahjan. Ja lähetettyä sen teetettäväksikin. Toivottavasti siitä tulee hieno. Ei se ihan sitä ole mitä mie aluksi aattelin, mutta se oli ihan liian vaikee toteuttaa! Oisin ensinnäkin tarvinnu paremman kuvankäsittelyohjelman ja skannerin ja kaikkee muutakin kivaa. No toivottavasti tämä kelpaa Katillekki sitten. *peukut ylhäällä* Suunnittelemani kortti on vielä kesken mutta sekin varmaan valmistuu viikonlopun aikana. Eihän sitä muutakaan tekemistä ole sillon.

Ni ja sitten se toinen juttu. Sain nimittäin kirjotettua ihka ensimmäisen lehtijuttuni. Ja se vielä julkastaan ihan oikiassa lehessäkin. Wow! Empä olis uskonu että tähän tilanteeseen tullaan vielä joskus. Ja näin aikastenkin vielä. Ja mikä parasta, oon siihen kirjotukseenkin ihan tyytyväinen. Siitä oikeesti tuli ihan onnistunut mun mielestä. Katotaan nyt mitä se Lounais-Lapin päätoimittaja siitä sannoopi. Toivottavasti tykkää...

No nyt kun sitten vauhtiin päästään, ni pakkohan son yks asia vielä hehkuttaa. Uuujea, yhtään koulutyötä ei oo enää roikkumasa. Kaikki maholliset tehtävät on tehty ja palautettu. Eli ennen seuraavan kurssin alkamista (mikä on muuten valokuvauksen perusteet! Awesome) ei oo kai mittään kouluhommia tehtävänä. Tenttiinkään kun ne pääse, kun on ne pirun lakkiaiset. Uusinta onkin sitten jo helmikuussa, ei yhtään sen myöhemmin. Mutta tämä on kyllä aika historiallista, että mitään tehtäviä ei ole roikkumasa tai ei oo uusiakaan tehtäviä tiedosa. Jippiajee!

Mutta nyt tuon henkkamaukkapaketin kimppuun. Toivottavasti nuista paidoista edes yksi on hyvä ja löytyy juhliin uusi, hiano paita. Ja toivottavasti on semmonen paita vielä, että selän tatuointi näkyy ja saadaan kovasti "keskustelua" aikaseksi ens keskiviikkona! xD

Valmis?

En taida enää mennä sinne... Tämä taitaa riittää minulle nyt. Ehkä vielä se kerta, mutta sitten se on siinä sitten. Kai.

(Leffa)Romaania kerrakseen

Mie sain täsä vähän aikaa sitten hienon, ja luultavasti toteuttamiskelvottoman, idean Katin lakkiaislahjasta. Siihen liitty se, että Katin piti listata 12 lempibiisiään ja selittää miksi juuri nämä biisit oli hyviä. Vaikia tehtävä, sanon minä. Ja niin sano Katikin kun se yritti miettiä Lapkolta tai Apulannalta juuri sitä parasta biisiä, joka on ylitse muiden. Todella vaikiaa, tiedän! Sikis mie en sitä teekkään. Leffoista on paljon helpompi valita muutama hyvä ja selittää miks mie niistä tykkään. Tai ainakin tuosta mun top5:sta on. Vaikka olihan se aika vaikia ekaksikin rajata ne leffat viiteen. Mut kyl ne sieltä sit vihdoin ja viimein löyty (niinku löyty Katiltakin ne biisit, vaikka turhaan se niitä mietti. Tuskin se tulee koskaan sitä lahjaa saamaan. On se sen verran hankala toteuttaa) Nämä leffat ei sitten ole missään parhaimmuus järjestyksessä. Elikkä.

1. Murha. Sekaannus. Myötätunto. Kaikki riippuu asenteestasi.

Sehän se. United States of Leland. Heti ekalla kerralla kun mie tän leffan näin, tiesin että se on mestariteos. Joku vois nähdä sen vain karuna murhaleffana. Koulupoika puukottaa kehitysvammaisen pojan ja joutuu nuorisovankilaan. Nuin kun sen laittaa, niin kuulostaahan se aika kauhialta ja oudolta, että tykkään siitä tosi paljon. Mutta kun siinä on niin paljon muutakin!! Ne ajatukset. ”The sadness in their eyes” Life has to be more than the sum of it’s parts kiddow” No entä jos ei saa alun alkaenkaan kiinni niistä palasista? Omat ajatukset jotenkin ruumillistui niin kauniisti ja todellisesti Lelandissa. Miten joku osaakin sanoa niin osuvasti sen mitä itse ei osaa pukea sanoiksi mutta tuntee? Suuri syy miksi mie tästä leffasta tykkään niin kovasti on Ryan Gosling. Se on nerokas!! Se on Näyttelijä isolla ännällä!! Kaikki leffat mitä son tehny, se on tehnyt ne antaumuksella ja mahtavasti! Se oikeesti osaa! Ja tässä leffassa varsinkin Gosling näyttää taitonsa. Sie voit nähdä ja tuntea sen surullisuuden hänen silmistään ja aistia sen hämmennyksen. Ja mahtavista roolisuorituksista on ihan pakko mainita (vaikka ei se tähän kuulukkaan mitenkään) The Believer! Siis se on! Oikeesti!

2. Bobby’s

Tää seuraavakin leffa, kuten edellinenkin on tullut mun leffavarastoon kuin sattumalta. Love song for Bobby Long oli alennuksesa ärrälä ja muistin jonkun sanoneen, että se vois olla hyvä. No samapa tuo oli ostaa kun hinta oli vähän pääle kolme euroa. Ja leffa oli joka sentin arvonen ja enemmänkin! Kaunista, niin kaunista. En osaa oikein vieläkään kunnola sanoa, mikä tässä elokuvassa vetää. Se vaan jotenkin on. Se on se tunne mikä jää päällimmäiseksi katsomisen jälkeen. Voit ihan haistaa sen viskin ja tupakan tuoksun ja New Orleansin kuumuuden. (oon halunnu mennä sinne siitä asti kun näin tän leffan!) Tunnelma tässä leffassa on parhainta!! Ja sano muut mitä halus niin Gabriel Macht ja naururypyt silmien ympärillä, voiko seksikkäämpää olla? John Travoltasta ja Scarlett Johanssonista puhumattakaan. Ne kaikki sopii tähän leffaan juuri oikealla tavalla.

Jos nää kaks ekaa leffaa oli sattuman kauppaa, niin kaks seuraavaa on sit sellasia ”ennakkoluulo-leffoja”. Sellasia, että muut on sanonu niiden olevan huonoja ja tylsiä oon uskonut niitä muita. Ainakin melkein. Tän mukaan pitäs aina oottaa leffoilta sitä pahinta, niin päädyt loppujen lopuksi rakastamaan niitä enemmän kuin muita. Ensiksi siis.

3. Look: A genius at work

Niin M. Night Shyamalanhan se, kukas muukaan. Kaikki jotka vähänkään mua tuntee, tietää tän olevan mun lemppariohjaaja. Ei voi välttyä siltä hehkutukselta mun seurassa. Kaikki tän herran leffat on mahtavia, mutta kyl toi Unbreakable on niistä parhaimpia. Leffassa hyvä ja paha on vastakkain niinko monessa muussakin leffassa. Mutta tässä ne vaan on jotenkin eri tavalla. Eikä oo ihan varma kuka on paha ja kuka ei. Eikä se ole ainut mikä on tärkeää. Rivien väliin on laitettu vaikka mitä, kunhan ne osaa sieltä lukea ja löytää. Shyamalanilla on myös omanlainen kuvaustapansa, josta tykkään kovasti. Se ei oo mitenkään perinteinen. Samuel L. Jackson on aina uskottava, tässäkin leffassa joo. Jopa jollain tavalla pelottavakin. Tai no ainahan se melkeen on. Tykkään jopa Bruce Willisistä tässä leffassa, vaikka yleensä se mua ärsyttääkin. Sama ilme ja rooli aina päällä.

4. Vain kerran elämässä

Tää on meän äitin lempileffa Titanicin lisäksi. Jo se pelkästään riittää pelottamaan mut kauas tän elokuvan luota. Ja se että melkein kaikki muut on sanonu sitä tylsäksi. Ekan kerran mie näin Hiljaiset sillat joskus ala-yläasteen vaihteessa. Inhosin sitä, ymmärrettävistä syistä. ”Siinä vaan kaks vanhaa ihmistä juttelee ja pussailee, ei jaksa kiinnostaa!” Katoin sen uudestaan joksus vajaa vuos sitten ja ihastuin saman tien! Se Robert Kinkaidin hahmo, se on upea! Juuri sitä mitä ite ajattelee ja juuri sellainen mitä ite haluis olla. Rakastaa kaikkia, muttei kuitenkaan tarvi ketään (puhumattakaan siitä perheenperustamishommasta!) Ja työskennellä National Geographicille kuvaajana. Mikä ettei, sopii mulle! Eastwoodissa ja Streepissä näkee sen niiden tunteiden palon! Ja miten epäreilua, että ne ei voinu olla yhdessä vaikka niiden kuuluiskin olla! Niin surullista! En osaa edes kuvitella miltä tuntuu pitää sisällään ne kaikki tunteet. Luulis että sitä pakahtuis! Sitäkin tietty voi pohtia tekikö ne oikean ratkasun vai eivät. I guess we can never know. It’s a mystery. We can only guess. (Juu toi loppu oli Katille, with spirit fingers, joten en edes yrittäs ymmärtää sitä. Mut onnitelut sille joka tajuaa!!)

5. Everyone wants to be found

Tää on muistaakseni toka DVD minkä oon ikinä ostanu. Olin just hommannu DVD-laitteen ni pitihän sitä olla leffojakin mitä kattoa. Tää tais olla alennuksessa. Good Will Hunting on sellanen leffa, joka pittää kattoa monta kertaa ennen ko siihen tykästyy. Tai ainaski mun piti. Vasta viime aikoina oon kunnolla tajunnu mikä tässä on niin valloittavaa. No ensinnäkin Matt Damon. Mä tykkään siitä. Son normaalinnäkönen (mikä tekee siitä hyvännäkösen) ja se osaa näytellä. Ja Robin Williams, son jotenki symppis. Varsinkin kun se ei veä tässä sellasta tyypillistä komediaroolia. Se kohta missä ne nauraa sille Williamsin unissaan piereskelevälle vaimolle. Son aivan ihana!! Ihan kuin ne ei näyttelis ollenkaan, ne vaan on omia ittejänsä. Suurin syy miksi tää on mun lempparileffoja on kuitenkin ”löytyminen”. Sen henkilön löytäminen joka saa sut tajuaan sun oman neroutes, sun oman tarkoituksen. En tiedä onko se tässä leffassa se psykiatri, professori, rakastettu, ystävä vai noi kaikki yhdessä. Mut joku sanoo kuitenkin Willille, että sä oot hyvä, sä oot hieno, sä oot just oikee tollasena kuin sä oot. Sulla on kyky ja taito, käytä sitä äläkä heitä sitä hukkaan. Mä toivoisin, että joku tulis mullekkin noin sanoo joskus. Sanois sen viel niin että mä itekki uskoisin siihen. En mä mikään matikkanero haluiskaan olla, mutta kuhan ois joku juttu. Vaikka kuinka pienikin asia, joka olis kuitenkin se mun. Se mitä mä olen tarkoitettu tekemään. Tää leffa antaa mulle toivoa jollain tavalla. Se kai tässä vetoaakin muhun. En osaa sitä sen paremmin ilmasta.

Mä tiesin, että kun mie tätä aloin tekeen emmie olis mitenkään saanu rajattua viiteen mun lempileffoja. Son en saanukkaan! Yksi on vielä pakko mainita. Vain yksi siis vielä. Sitä ei vaan voi jättää pois!

6. Ihmiset raadollisimmillaan

Tää leffa on paikoitellen niin ällöttävää kateltavaa, että on pakko laittaa silmät kiinni. Ja taas välillä, se on niin kaunista katseltavaa, että halua painaa pausea ja vaan ihailla. Siinä alussa kun Cillian Murphy kulkee ympäri Lontoota ja koko paikka on ihan autio ja liikkumaton. Oh, I’m loving it! Se on tosi mahtavasti tehty! Jo se kohta ainoastaan teki musta Danny Boyle fanin. Muutenkin Boyle kuvaa tässä 28 days later leffassa ihmistä ja sen perusluonnetta niin osuvasti ja niin raaastikin. Ja se on niin totta kuitenkin. Loppujen lopuksi se on every man for himself. Ne virukseen sairastuneitten ihmisten hyökkäykset, ne on kuin sulaa raivoa. Sen voi tuntea, että niilä ei ole mitään muuta kuin se raivo. Ne on jopa uskottavan näkösiä kohtauksia. Se mikä musta on pelottavinta tässä elokuvassa, on se, että ne on ihmisiä. Ei ole mitään muuta, jotain taikaolentoja tai jottain. Pelkkää karua todellisuutta. People vs. People. Tämä leffa jotenkin näyttää ihmisten luonteesta sellaisen osan, minkä ei haluis tulevan ikinä pinnalle.

Olikohan se siinä nyt…? Kaipa se oli. Emmie ainakaan enempää keksi. Olikohan tässä jotain järkeä tai pointtia? Luultavasti ei. Halutti vaan kirjottaa. Ehkä itelle selvittää jottain. Tai sit ei. Tarviiko kaikessa jotain järkeä ollakaan aina? I guess not.

Keilaamassa Columbinessa

Me katottiin koulussa Michael Mooren tekemä dokkari Bowling for Columbine. Hhmm.. mielenkiintosta ajanviettoa koulussa. Voitas vaikka vähän uuseemminkin noita leffoja kattoa. Tästä leffasta meän kuitenkin piti kirjottaa sitten arvostelu tai kolumni tai minkä ikinä haluskaan kirjottaa. Jotain kuitenki mikä olis menosa lehteen. Mie kirjotin arvostelun. En oo oikeestaan ikinä osannu kirjottaa niitä. En osaa selittää miksi tykkään leffasta tai mikä niissä on hyvää/huonoa. No nyt, kerrankin, siinä onnistuin. Jopa niin hyvin, että opettajakin antoi aika positiivisen arvion siitä. Jeij! :D So here it comes...

Yksipuolista dokumentointia vakavista asioista

On pakko myöntää, että Michael Moorella ja hänen dokumentillaan Bowling for Columbine on erittäin tehokas vaikutus katsojaan. Elokuvan katsomisen jälkeen on melkein pakko olla samaa mieltä Mooren kanssa amerikkalaisten ihastuksesta aseisiin ja pitää tätä ns. asehulluutta syynä kaikkiin heidän ongelmiinsa. Mutta vain melkein. Dokumentin lähtökohta on se, että kaksi teini-ikäistä poikaa ampuu 12 oppilasta ja yhden opettajan koulussansa Columbinessa. Dokumentti sisältää valvontakameran kuvaa koulusta, haastatteluja, videokuvaa ja muuta aihetta sivuavaa materiaalia. Ideana on lähteä etsimään syytä, mikä on saanut kaksi nuorta päätymään tällaiseen hirmutekoon.

Muitakin Mooren elokuvia nähneenä löydän tästä dokumentista ja hänen muista teoksistaan yhtenäisen kaavan. Moore esittää dokumentissa faktansa erittäin vakuuttavasti ja määrätietoisesti. Hän kuitenkin esittää näitä faktoja vain yhdestä näkökulmasta, omastansa. Dokumentissa haastateltavina olevat ihmiset, jotka ovat Mooren kanssa samaa mieltä, näytetään niin sanotusti hyvässä valossa. Heille annetaan paljon aikaa ruudussa ja heidän puheissaan on järkeä. Asiansa vastustajat Moore taas saa etevästi vaikuttamaan tyhmiltä ja puhumaan itsensä pussiin. Tämä tapahtuu sekä taitavilla kysymysten asetteluilla kuin hienoilla leikkauksilla. Katugallupeistakin Moore on valinnut juuri omaa kantaansa parhaiten tukevat henkilöt ja lausunnot. Katsoja näkee vain ja ainoastaan sen minkä, Moore haluaakin hänen näkevän.

Sitä ei kukaan voi kieltää etteikö Moore tartu tässä dokumentissaan vakavaan ja tärkeään aiheeseen. Siitä vain en ole ihan varma onko hänen tapansa oikea tapa. Hattua on pakko Moorelle kuitenkin nostaa. Hän paneutuu asiaansa intohimoisesti ja uskoo siihen palavasti. Varmasti juuri tämä innostus, sekä Mooren oma tavanomainen habitus, saakin suuren osan katsojista Mooren puolelle. Dokumentti saa myös ihmisen ajattelemaan asioita ja tajuamaan, että kaikki ei ole hyvin ja jotakin muutoksia kyseiseen asiaan täytyy tehdä.

Ongelmia vai todella paljon ongelmia?

Mie kävin eilen toista kertaa sielä mun psykologilla. Tai siis eihän se mun oma ole, mutta siellä samojen tyyppien luona kuitenkin käyn. En tiä. Ei nyt oikeen tunnu onnistuvan se homma. Ehkä oon vaan liian kärsimätön tai jottain. Ei kai se vielä kahden kerran jälkeen voi kauheesti auttaa!? Vai voiko? No ei mulla kuitenkaan. Ei oo kyllä pää yhtään sen selvempi kuin ennen nuita käyntejä. Eilen sitäpaitsi se toinen tyyppi jätti tulematta tai se oli muuten vaan vähän kadoksisa. Niin siis tosiaan sielä on aina kaksi ihmistä keskustelemasa avun tarvitsijan kanssa. Ainakin tietääkseni. No ainaki mulla on.

Niin eilen se jälelle jäänyt tyyppi selvitti innossaan miten sen mielestä puhuminen auttaa aina ja son tosi kiinnostunut siitä miksi näin tapahtuu. Joo no saanen olla eri mieltä. Oon tullu siihen tulokseen, että mulla se puhuminen ainakin saa vituttaan entistä enemmän. Että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä mie oonkin ihan lost cause!? Toivottavasti en, koska mä haluisin olla onnellinen ja nauttia elämästä ja kaikesta mitä siihen kuuluu. Mä haluisin pystyä jättään noi asiat taakseni, mitkä nykyään niin kovasti hankaloittaa ja satuttaa. Mut miksi se ei sitten meinaa millään onnistua? Tarviiko siihen vaan aikaa ja sitä perhanan puhumista!?

No miehän oonkin puhunu! Tai no okei tuo oli vale. En mie oo puhunu. Ainakaan ääneen. Tai kellekkään ihmiselle. En oo osannu tehdä niin. Se on tuntunut jotenkin väärältä, vaikeelta ja nololtakin. Että mitähän ne nyt musta aattelee, kun mä kerron surevani tai murehtivani sitä ja tätä. Että tämä ja tuo vaivaa mua aivan hirveesti, enkä mä osaa päästää niistä irti ja jättää niitä tuonne jonnekki kauas. Oon aatellut, että muuttaakohan noi asiat ihmisten ajatuksia musta. Oon pelännyt, sitä että jos ne ei ymmärrä miten isoja asioita ne on mulle. Tai jos ne naurais, että eihän tuo ole mitään, anna niitten olla ja mene etteenpäin, on täsä muitakin joilla on isompia ongelmia kuin sulla. Onko ne sitten ees isoja ongelmia, mitä mulla on!? Mikä on iso ja mikä pieni ongelma? Oonko mä ihte tehny alkujaan pikkiriikkisistä jutuista ihan valtavia?

Tuota kai sitä ollaan sielä terapiassa selvittämässäkin. Ehkä mun pitää vaan oottaa vähän pitempään ja antaa niile tyypeille sielä mahdollisuus. Jos ne osaakin hommansa ja saa jonkun palan loksahtaan paikalleen mun päässä ja mä onnistun jatkamaan ilman sitä kivirekee, mitä mä nyt raahaan perässäni.

Oli sillä naisella kyllä yks hyvä pointtikin eilen. Se sano, että joskus ihmisen pitää lähtee mahollisimman kauas siitä asiasta/paikasta/ihmisestä, joka sitä pahaa oloa ja masennusta aiheuttaa. Se helpottaa. Pääsee eroon hetkeksi siitä kaikesta ja sitten ehkä pystyy käymään läpi sitä traumaattista asiaakin paremmin ja loppujen lopuksi siitä onnistuu selviämään. Voin kyllä allekirjottaa tän sataprosenttisesti!! Itävalta oli mun oma pakopaikka. Mun oma pieni taivas, jossa mun ainoot ongelmat oli että mä en tajunnut pätkääkään mitä tyypit puhu siellä, mutta sekään ei pitemmän pääle haitannut yhtään.

Siellä mä olin, rehellisesti sanottuna, ekaa kertaa elämässäni onnellinen. Se kivireki jäi Helsinki-Vantaan lentokentälle mun lennon lähtiessä kohti Wieniä. Se oli jotain aivan ihanaa. Ja ihan uusi tunne kokonaan. Nyt mie tajuun paljon selvemmin, miksi mulle oli niin vaikee tulla takasin Suomeen ja Rovaniemelle. Kyllä mie sillonkin jo tajusin sitä jonkin verran, mutta nyt se on todella selvää. Paluu Suomeen ei ollu mulle pelkästään paluu takasin kotiin, vaan se oli paluu takasin niiden kaikkien ongelmien pariin. Paluu siitä uudesta rohkeudesta ja onnellisuudesta takaisin tuttuun vanhaan ahdistukseen. Että jos ne ongelmat jäi mun lähtiessä Suomeen, niin valitettavasti se vapaus jäi sitten Itävaltaan.

Ehkä mun ei sitten ole tarkotus olla onnellinen Suomessa? Ehkä tää paikka ei vain ole oikee paikka mulle, ainakaan tällä hetkellä? Ehkä mun pitää lähtiä jonnekki kauas (esmes Itävaltaan :D) ratkaseen näitä mun ongelmia? Sen mie ainaskin tiiän, että tää Tornio ei ollut kovin hyvä valinta tässä tilanteessa. Toisaalta ei olis ollu kyllä sekään, että oisin jäänyt Rovaniemelle. Siellä mie oisin tukehtunut kokonaan!

Jos mie vaan ottasin maailmankartan esille, silmät kiinni pyörittäisin sormee sen päällä, tökkäisin sen johonkin kohtaan ja sinne minne se sormi sit osottais niin lähtisin? Kuulostas ainakin todella houkuttelevalta!

Downpour

Harvoin löytyy sanoja, jotka täysin ja todella osuvasti kuvaavat juuri sitä miltä itsestä tuntuu. Jos Toni Wirtasta ei lasketa. Kukaan ei osaa tehdä masentavasta ja muusta ankeasta niin kaunista yhtä hyvin kuin Toni. Toni on.. noh se on vaan nero. Ainakin mun mielestä. Saa väittää vastaankin, jos omasta mielestään on löytänyt paremman ehdokkaan. Ville Malja pääsee aika lähelle, mutta ei ihan. Ehkä ajan kanssa. Nyt kuitenkin löysin jonkun toisenkin, jonka sanoituksista löysin itseni. Bussimatkalla Rovaniemeltä Tornioon tuli kuunneltua tuo biisi aika moneen kertaan. Niin osuvaa, niin osuvaa.

Luullakseni rikon nyt sitten jotain tekijänoikeuslakia tai muuta sellasta kun postaan nämä sanat tänne sivulle lupaa kysymättä. Anteeksi poijjaat, älkää suuttuko mulle, mutta nämä sanat vaan on aika lähellä täydellisyyttä.

I've been walking around inside a haze
Between the lies of reason
Hiding from the ghost of yesterday
Feels like I'm barely breathing

I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
Feel the rain

I've been losing days
The shades pull down
I still can't face the sun
But I am going crazy
I cant stay here
I've gone completely numb
I just wanna need someone

I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
Feel the rain
Oh no

I thought you were the only
One but now I think I was
Wrong 'cause
Life goes old

I've been walking around inside a haze
Oh I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
I wanna feel the rain again
I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
In the downpour
I wanna feel the rain

Jäätävää

2:37

Mie katoin viime yönä ajatuksia herättävän elokuvan. 2:37.

Olin illalla töissä ärrällä ja kattelin siinä joutessani, josko löytäisin jonkun elokuvan kattoa. Löysinkin kaksi. Toinen ei kauheasti kaipaa kommentointia. Tyypillinen, ennalta-arvattava romanttinen komedia. Ainoa syy katsoa elokuva oli mies, jolla on ehkä maailman seksikkäimmät silmät. No eniveis, se toinen leffa.. Se sattui silmääni vain kantensa avulla, ikinä en ollut kuullutkaan moisesta. Ehkä senkin takia, että elokuva on australialainen. Ehkä sekin osittain vaikutti siihen miksi pidin elokuvasta. Se oli vailla kaikkea sitä Hollywood-maista sontaa. Toinen syy oli todella ilmiselvä. Ainakin itselleni. Aihe ei voisi olla lähempänä itseäni ja omia tunteitani.

2:37 kertoo seitsemästä nuoresta. On tavallinen koulupäivä kunnes tasan kello 2:37, koulun vessasta löytyy ranteensa viillellyt nuori. Elokuva palaa takaisin sen päivän aamuun ja pikkuhiljaa raottaa näiden seitsemän nuoren elämää ja lopussa kertoo, kuka ei enää jaksanut. Elokuvan aikana kaikki seitsemän ovat suuria itsemurhakandidaatteja, joten katsomisen aikana joutuu arvuuttelemaan kuka se mahdollisesti voisi olla. Loppujen lopuksi se nuori, joka ei enää kestä, kolahtaa lähemmäs kuin olin osannut odottaa. Näin hänessä niin paljon itseäni. Juuri sitä ulkopuolisuutta, jota itsekin tunnen aivan liian usein. Tämä nuori on jopa niin ulkopuolinen, että häntä ei aluksi edes osaa laskea mukaan elokuvan päähenkilöksi. Sorruin itsekin siihen, mitä niin moni minulle tekee. Surullista.

Minua ainakin tämä elokuva kosketti todella paljon. Jopa niin paljon, että kyyneleet vain alkoivat valumaan loppukohtausta katsoessa. Ja varsinkin silloin, kun ne muut nuoret, jotka jäivät eloon, kertoivat mielipiteensä kuolleesta. Niinkö minunkin kohdalla kävisi, jos luokkakavereitani haastateltaisiin jälkeen päin? "Hän ei ikinä pyytänyt apua!" "En olisi uskonut..." Jälleen kerran päälle päin ei näkynyt mitään, mutta pinnan alla raivosi todellinen myrsky. Surullista. Niin paljon asioita padottuna sisälle, ettei näe enää mitään ulospääsyä. Niin yksin ja niin ulkopuolinen.

Huomenna

yllätys yllätys

oij oij tämähän on yllättävää!! Kerrankin meni bloggaus läpi heti ekalla kerrala. Yleensä se vaan jää jankkaamaan, eikä mitään kuitenkaan julkase! Jihhuu! Ehkä tää kone ei olekkaan ni rusu kun välilä tuntuu...

Mutta joo sitten itse asiaan... On vähän elämäntilanne muuttunut sitten viime kerran... Rovala on ollutta ja mennyttä. "Valmistuin" kuitenkin, vaikka moneen kertaan tuli kyllä mietittyä että ei helkkari tätä sontaa kestä enää yhtään! Nooh saipahan sieltä jottain vinkkejä mitä haluaa tehä. Tai mimmoseksi ei halua tulla. Opetus ei ehkä ollu kaikesta parhainta. Hauskaa kuitenki oli. Ainakin osan ajasta.

No nyt kuitenkin asustan Torniossa. Asunu täällä about kuukauden. Kemi-Tornion amkissa opiskelen viestintää, eli ala on edelleen kuitenki sama. Omat epäilykseni on mitä tästä koko hommasta tulee, mutta katotaan nyt kuiten ihan rauhassa. Ilman mittään ootuksia mie tänne tulin. Viime vuodesta sen ainaskin opin. Ei putua ainakaan sitten kovin korkeelta jos putuaa ollenkaan.

Että semmosta. Tarkemmin elämäntilanteesta tietää ne keillä kiinnostaa ja jokunen muukin kai. Pienin askelin mennään etteenpäin ja yrittettään selvittää mitä tästä oikeen syntyy. Jos syntyy mittään...

piti vaan tesmata....

voisko nerous tarttua?

Katoin eilen mun mielestä epäilemättä maailman parhaan ohjaajan elokuvan. Lady in the water ja ohjaajahan on tietysti M. Night Shyamalan!!!!!! Mie en voi käsittää miten se saa aina mut nuilla sen elokuvilla ihan taivaaseen!?!? Niissä on vaan sitä jotakin, joka kolahtaa muhun ja vielä tosi kovaa!! :) Tämä uusin ei nyt välttämättä ollu Shyamalanin parhaimpia, mutta mahtava se kuitenkin mun mielestä oli! Okei se laittoi itsensä yhteen tärkeimmistä rooleista ja muuta semmosta. Mutta ehkä sen mielestä kukaan ei vois sopia siihen paremmin kuin se ite!? Eikä mun mielestä siihen sovikkaan kukaan muu, varsinkin kun nyt on nähnyt Shyamalanin siinä roolissa. Pakko on kyllä myöntää että vähän epäilin asiaa vähän itekki, kun kuulin asiasta. Mutta ihan turhaan pelkäsin!! :)

Shyamalanilla on leffoissaan semmonen erikoinen kuvaustyylikin mistä tykkään kovasti! Ei kuvata välttämättä sitä mikä on pääosassa vaan jottain pientä yksityiskohtaa sen sijaan. Tai sitten kuvataan jostain ihan ihmeellisimmästä kuvakulmasta, mitä ite ei ois hoksannu aatella ollenkaan. Tai sit on oikeestaan aika pimeää ja kuuluu vaan ääniä. Signsissa oli käytetty tätä kikkaa muutaman kertaan ja se loi oikeen kunnola tunnelmaa siihen. Värimaailmakin oli aivan ihana. Sellasta sinisävystä, aika harmaatakin osittain. Ja sit jotain beessiä sinne väliin mikä näytti tosi hienolta ja sopi tähän elokuvaan tosi hyvin!!

Aina sen jälkeen kun oon kattonu jonkun Shyamalanin leffan, niin mulla haluttaa kattoa niitä vaan uudestaan ja uudestaan. Oonkin huomannu että ne paranee aina jokaisella kattomiskerralla. Aina niistä löytyy jotain uutta, jota en ollut huomannut aikasemmin. Tai sitten ne yksinkertasesti saa mut vaan aatteleen asioita ihan uudelta kantilta. Noissa elokuvissa on se aina se joku ”pinta-tarina”. Siis se elokuvan juoni ja semmoset. Mutta sit kun sitä alkaa aatteleen ni siellä pinnan alla on kuitenkin jotain aivan muuta. Jotain ylimäärästä ja syvällistäkin. Just näillä pinnan alla olevilla jutuilla Shyamalan on mut saanutkin koukkuun!! :) Näissä elokuvissa vaan on jotain todella nerokasta!! Miten se aina osaakin tehdä jotain niin hienoa, että mie kuljen leffan näkemisen jälkeen muutaman päivän ihan jossain muissa maailmoissa!?!?

Mulla ei oo kovin montaa julkkista joita haluaisin tavata. Totta kai on muutama laulaja tai näyttelijä, joille haluais sanoo että ne on mahtavia. Mutta mie antasin melkeen mitä vaan, jos saisin kertoa M. Night Shyamalanille, että se on Nero isolla ännällä ja että se on tehnyt todella suuren vaikutuksen minuun!! Toivois että itekki vois joskus tehä jotain lähellekään samaa!! Katia lainatakseni: ”Tarttuskohan se nerous, jos me mentäs sen viereen seisoon?!?”. Toivoa saa tietenkin aina… :)

tällästä täälä... mitäs sielä?

Juuh on näköjään menny taasen vähäsen aikaa viime kerrasta... kiirettä on pienny!! Ja paljonki kai on tapahtunukki. Joulu tuli ja meni siis. Rikas joulupukki kai kävi kun lahjoja tuli aika kivasti :) Sellasta peruslahjaa sain; suklaata, yövaatteet, sukkia, kirjoja sun muuta. Ilosin yllätys oli ehottomasti hörppykirppu-peli (jota ei vielä kyllä olla keretty tesmata, mutta eiköhän tässä piakkoin vielä) ja mp3. Sellasta en ollu keksiny ees toivoo, mutta kyllähän se ihan kiva on kuunnella musaa koulumatkoilla aina, ni oli todellakin hiano lahja! :D

Ni oikee joulupukkikin se tosiaan kävi tuomasa ne lahjatkin! Kumman tutun näkönen ja kuulonen vaan se pukki oli... Ja Kaisa se tais keretä ensimmäisenä hihkasta pukin lähettyä että naapurin Jonihan se oli!! No ei siinä ollukkaan kovin montaa vaihtoehtoo muutenkaan kuka se olis voinu olla, kun ei niillä ole kun kolme poikaa ja Toni oli todellakin poissalaskuista!! Siitähän nyt ei sais joulupukkia tekemälläkään (ei millään pahalla tietenkään, mutta mun veikkaus olis todellakin menny Anssin tai Jonin puolelle!!)

Ihime ja kumma tappelemattakin suurinpiirtein saatiin joulu vietettyä, vaikka olikin koko sakki koolla plus Johanna siinä vielä vähän niinko ylimääräsenä. Oli varmaan Johannallakin mielenkiintosta seurata millä lailla meillä joulua vietettiin. Ja mielenkiintosta olis tietää mitä mieltä hän tästä kaikesta hötäkästä oli. Ohan se aika outoa ja omalla tavalla yksinäistäkin viettää joulua jossain muualla kuin omassa perheessä. Itellä kun on siitäkin kokemusta yhen joulun ajalta, eihän siinä kauheen jouluinen fiilis kyllä ollut itelläkään. Mutta kokemus sekin!

Entäs sitten uus vuosi. Se oli kyllä hauskin moneen moneen vuoteen!! :D Olimma kaveriporukalla Unarin-Luusuassa mökkeilemässä. Siellä keskelä ei mittään vietimmä nelisen päivää! Oikein hauskaa ja rentouttavaa aikaa!! :D Korttia tuli pelattua aika kiitettävästi! Ja Trivial Pursuittia! Mutta onneksi oli Trivialista se juniori-painos ni se peli loppukin joskus eikä kestäny kyllästymiseen asti niinku yleensä!! :) RappaKaljaakin kerkesimmän pelata! Erinomainen peli pakko myöntää, vaikka aluksi olinkin vähän epäileväinen. Sitä kun pelaa pienessä nousuhumalassa tai puolenyön jälkeen hieman väsyneenä (kuten me!!:D) niin on kyllä mestari jolla tässä pelissä pokka piettää!! xD

Nyt on sitten uus vuos potkastu käyntiin ja tammikuukin melkeen ohi. Tästä kuusta on vissiin ihan tahtomattaankin tulossa tipaton, mutta haitanneeko tuo mittään!? Hauskaa on kuiten pietty kovasti!! Tyttöjen kanssa vietimmä tämän vuoden ensimmäisen tortilla-illan!! Fartsa-Brother, Mr. Brightside ja Jo-Jo seurana, tortilloja eväänä ja telkkarista tulossa Jurassic Park (mielellään vielä ruotsinkielisillä repliikeillä!! Han Lämtade oss!!Han lämtade oss!!) voisko olla parempaa tapaa viettää lauantai-iltaa!? En kyllä tiiä montaakaan... :D

Oulussakin kerkesin käydä viime viikonloppuna. Marjolla ja Artolla kävin kyläilemässä. Ja Annukkaa moikkaamassa tietenkin! Pitihän se käydä kattomassa miten se niitten poitsu kasvaa! Akselista on kyllä tullu jo iso poika! Mutta ei edes vuottakaan vanha vielä ja silti kauhia flirtti!! :) Viikonlopun saldo siis oli neljä uutta leffaa ja muutama uus levykin, valokuvia uudelta vuodelta ja viime kesän häistä (vihdoinkin!!) ja tavallista hauskanpitoa ja oleilua kavereitten kanssa :) Oikein mukavaa!!

Niin on sitä kouluakin vissii keritty jonkun verran käyty. Ensimmäinen tv-lähetyskin ollaan saatu hoijettua poies alta! :) Katsojiakin sillä varmaan oli hurjat 10!! No ompahan kuiten tehty! Johanna kyllä aiko mainostaa kovasti meijän seuraavaa lähetystä koulussa ni seuraava sitten onkin varmaan ihan kauhia yleisömenestys!! :D Koko lähetys tehhäänkin tällä kertaa kai tuolla Lappiatalolla, missä on koulutusmessut taasen kerran... Katotaan mitä siellä sitten saajaan aikaseksi...

Että semmosta tällä kertaa...