Jaiks!

Jaiks nimenommaan. Huomena on nimittäin meän ensimmäinen radiolähetys ja mie oon juontamasa. Miks mut laitetaan aina ekaksi näihin tilanteisiin? Olin Säteilyssäkin ekana. Ni ja mistä muuten johtuu nää nimet? Yliopistolla oli Radio Säteily ja täällä on Radio Aktiivinen. Ei oikeen pysty ymmärtään. Mut samapa kai tuo mikä se nimi on, tuskaa se silti tulee tuottamaan. Ainakin minulle. Luulen että tällä kertaa menee toi juontaminen vähemmällä panikoimisella, mut kaikki muu onkin sit aikamoista haipakkaa. Välillä pitää olla neljä toimitettua juttua viikossa. Se on aika perkeleesti ja aivan liian paljon. Ni ja sit kun on niitä suoria haastatteluja. Hitto mie inhoon niitäkin niiiiin paljon. Ja ohan tuolla studiossakin aika monta namiskaa mitä pittää muistaa painaa ja vielä oikeeseen aikaan. Lisää ressiä siis tähän hommaan. Ei kiva ollenkaan. Oon niin monta kertaa jo ollu valmis lopettaan tän koko kurssin. Ei mun mielenlaadula jaksa tällasta paniikkia. Varsinkin kun tietää että tää jatkuu vielä seuraavat 7 viikkoa.

Ni ja kaiken lisäksi saatiin tänään aika helkkarinmoisia uutisia. Joku ääliö oli jättäny "laittoman uhkauksen", niinko sitä kutsuttiin koulun tiedotteessa, jonnekkin kouluun. Uhkauksen sisällöstä ei ollu puhetta mut kaikki varmaan tässä vaiheessa arvaa mistä on kyse. Se uhkaus oli päivätty niin että huomenna kuulemma kosahtaa ja kovaa. Aivan mahtavaa mennä kouluun siis aamulla ja oottaa että mistä nurkan takaa se pyssymies/nainen sitten tulee. Poliisi on kuulemma huomena turvaamasa meän normaalia koulupäivää. Todella rohkasevaa mutta samalla niin saakelin pelottavaa. Ovat ihmiset ainakin ottaneet tosissaan tuon homman eivätkä yritä lakasta sitä maton alle vaikka se pila oliskin. Aika moni on kuitenki ilmottanut, että ei aio huomenna tulla kouluun ollenkaan. Tekis kyllä mieli ehkä itekkin jättää menemättä. Mut ei se taida onnistua. Saija nirhaa mut, jos jätän sen juontamaan yksinään.

Toisaalta taas tuntuu ihan turhalta pelätä. Jotenkin ei vaan osaa aatella, että se vois tapahtua täälläkin. Vaikka siihenhän on tietenkin ihan yhtä iso mahdollisuus kuin missä tahansa muussakin koulussa. Kuulin semmosenkin jutun pari päivää sitten, että Rovaniemelläkin oli saatu uhkaus. Tai ennemminkin tappolista. Se oli ilmestynyt koulun ilmotustaululle ja siinä oli ollu nimet ketkä tää sekopää aikoo ampua Jokelan vuosipäivänä. Vielä sairaamman asiasta tekee se, että tää tyyppi oli saatu kiinni, mut se oli päästetty pälkähästä pelkällä puhuttelulla. Todella rohkasevaa tämäkin. Että kirjottele vaan tappolistoja koulun seinille, ei siitä saa muuta kuin jälki-istunnon korkeintaan. Sairasta.

Valokuvatorstai

103. haaste

Painavinta mitä tiedän on salaisuus

joka jäi kertomatta ---

Not so pretty picture

Kävinpäs taas neulan alla lauantaina. Oli vähän pikasempi ja aika paljon mielenkiintosempi sessio mitä osasin oottaa. Ei tehty tällä kertaa muutako toi teksti ja varjostukset siihen ympärille. Tykkään kovasti tähän asti tehdystä työstä. Tekstin fontti on just mulle sopiva. Hieman kaunoinen mutta ei silti liian koukeroinen :) Aalloista mun on vissiin turha ees alottaa taasen. Ne vaan on niin hienot. Jos yhtään on mun kans jutellu tai muuten kommentointia kuullu ni kaikki tietää että tykkään ja perkuleen paljon tuosta kuvasta! Ei siis mene eurot hukkaan tuossa, vaikka tiedänkin että eräät niin aattelee. Mut pääasia kai son että minä ite tykkään :D

Valmiista tatuoinnista en valitettavasti vielä ole kuvaa saanu. Pittää yrittää tällä viikola ottaa. Vaikka viikonloppuna viimeistään sit kun sen pitäs alkaa olla aika hyvin parantunukki jo. Mutta sellasen hienon "öh, not so pretty-kuvan" otatin kuitenki Iitalla jo heti kuvan teon jälkeen. Son jotenki tosi hauska kun siinä on ne siteetkin vielä paikallaan :D Mutta kyllä siitä kokoluokan ainaki hyvin näkkee. Että ne jotka ei kuvaa ole vielä nähneet voipi kans todeta että kylläpäs se vaan on iso! xD


Siitä mielenkiintosesta osiosta sitten kans... Oon sitä yssikseni ainakin hiritelly muutamaan kertaan. Sain nimittäin muitakin uusia kuvia ihooni. Ja vielä ihan ilmatteeksi. Ne kuvat vaan ei valitettavasti pysyny kauheen pitkään, tussilla kun ne oli vaan tehty. Mut saimpahan ihan oikian kuvaidean (taas). Ihanko niitä lissää siis ees tarttisin. Mut minkäs teet kun tatuoija ihan välttämättä haluaa piirtää mun iholle uusia ideoita mitä se sai siinä kun melkeen yläosattomisa teetin omaa kuvaideaani :P

Mut oli se sen verta hieno idea ja hieno piirros, että voisin sen vaikka ottaakkin. Ehkä sitten joulun jälkeen, veronpalautuksilla. Aika hauska yksityiskohta oli sekin, että oon miettiny lintu-tatskaa jo aika pitkään mut en oo oikeen tienny millasen haluisin, mihin sen haluisin, mitä muuta kuin sen linnun haluisin. No nyt tuli idea. Ja vielä sellanen idea, mikä yhistäs hienosti mun selän kuvat tähän uuteen. Niin se uus sitten tulis rintaan. Siihen se ainaki sen piirteli lauantaina. Harmi vaan kun oon melkeen vannonu että rintaani en ikinä kuvaa ota... Mutta kun tää ei oikeen meinais mahtua mihinkään muuale. Ellei sitten alaselkään... Hmmmm... That's an idea too... xD

Voihan pärse!!

Nimenommaan just nuin!! Perkule Jari oli joutunu saikulle sen selkänsä takia ja minun tatska-aika siirty etteenpäin. Nooouuuuuuuuuu halluun mun kuvan nyt!! Noo ei onneks siirtyny ku viikola etteenpäin mutta siltikki. Oisin niin kovasti halunnu saaja sen kuvan jo valmiiksi. Katikin tuli sen takia Rovaniemele että se voi tulla pitään mua käestä kiinni ja nauraan mun kärsimykselle. Mut ei auta itku markkinoilla. Ei ainakaan tatuointimarkkinoilla. Meen tänä viikonloppuna Roihin (S&D-maratooni waits...) ja ens viikola sitten uus reissu. Eihän siinä oikeen muu auta. Pakkohan son sairastaa sillon kun sattuu. Ja tietäen tapauksen historian ni tottakai sitä pittää vapaata ottaa sillon kun siltä tuntuu. Eihän se kiva ole jos selkä kokonaan kosahtas! Ens viikola on sitten tuplasti mahtavampaa kun on uus, hieno kuva valmis :D

Oli ihan pakko

Katja lähetti mulle tänään ehkä maailman herttasimpia kuvia. Oli ihan pakko laittaa ne tännekki näytile vaikka mie en niitä ite olekkaan ottanu. Staroina näissä kuvissa on vanha tuttavamme Leevi (joka paremmin tunnetaan meän piireissä nimellä Pässi, Perkele, Pois sieltä, Mr. Whiskers yms...) ja hänen uusi kaverinsa Kerttu (jolle ei vielä lisänimiä ole kertynyt mutta varmasti niitäkin vielä löytyy kun odotamme tarpeeksi pitkään) :D

"Onko pakko levitellä kun mie en meinaa mahtua tänne kunnolla?"

Krokotiili toimii myös unikaverina (ja painikaverina)

Kissanruokaa suoraan purkissa

"Ei me tykätä toisistamme ollenkaan...
Tai ainaki yritetään kovasti näyttää siltä"

Auringonlaskukukkia kotimatkalta

Kun innostus iskee niin sitä ei pysäytä mikään... Enkä mie edes tykkää kukista.

Myöhästynyttä synkkärikaakkua

Mepäs, tai no siis mie, Sippulikeitto vaan "vatkas" kermavaahdon, tehtiin tänään toosi hieno synttärikakku. Ihan oikee kermakakku. Kermaa siinä nimittäin ainaski oli. Kovasti. Vaikka muille jakkaa. Noo pitihän se jonnekki laittaa kun joku ei ois jaksanu sitä ylijäämää kokonaan syyä poies paljaaltaan. No eipä se jaksanu sitä nyttenkään syyä. Loput jätettiin Suskin kaakaota varten. Tulee muuten kermanen kaakao. Todellakin :D

Mutta nähtävästi kelepas hyvin kakku. Ainaki se mitä me jaksettiin syyä. Nyt vaan ehkä hieman ällöttää se, mut eiköhän ne tytöt sen saa mussutettua jossain vaiheesa loppuun. Vaikka onhan meilä aina se meidän varasuunnitelma. Erään tyypin rinnuksile vaan huomena. Silleen vahingosa. Mut se ajatus meni vähän liian pitkäle ja nyt ällöttää sekin mihin meidän ajatukset kummasti pääty. Tarttee ehkä vaihtaa aivot tai ainaki pestä ne hyvin ja perusteellisesti. En ehkä pysty kattomaan kahta ihmistä enää ikinä kunnola silmiin. Aika vaikeeta kun huomena pitäs kummankin kanssa käydä fiksuja keskusteluja. "Anteeks, voisikkos sie mennä mun taakse seisoon kun annan tän palautteen kun mie en ehkä voi kattoa sua oksentamatta välittömästi, oisko mitenkään mahollista, kiitos?" Huhhuijaa mihin se ihmisen mieli pystyykään kun son tarpeeksi sairas tai väsyny tai muuten vaan on lennokas mielikuvitus. Ja vaihtupahan aihekki aika hyvin täsä :D

Niin siis olipa meillä tosi hieno kakku. Karkit ja kaikki päällä. Aika hyvältä se maistukin vielä. Soli meän kolminkertanen myöhästynyt synttärikakku. Mulla, Sannila ja Suskila oli kaikila synttärit ennen koulun alkua eikä kukaan meistä saanu kakkua sillon. Tai no siis mie sain kaks, hih :D Ni nyt sit piti leipoo yhteinen kakku. Häätyy aina välilä petrata taitoja kun en oo tollasta kakkua pitkään aikaan tehny. Pitää olla sit oikeen ammattilainen kun perustetaan se tosi innovatiivinen kahvila New Yorkiin. Mutta sitä ootellesa... täytyy vaan harjotella teilä viattomila sivustakatsojilla :D

P.s. Kuvat on sitten ottanu Sanni The Sippulikeitto. Piti laittaa tästä vielä merkintä kun tuli vähän noottia aikasemmin päivälä. Ni että nyt on sitten laitettu oikeudet sille jolle ne oikeesti kuuluu :D

Nuuh.

Nysse oma rauha sitten loppui. Tänään tuli uus kämppis kaveriksi asustaan. Ei saakkaan enää remuta oman tahtonsa mukkaan ku on toinenki täälä asumasa. Nooh, ehkä siihen tottuu. Ohan sitä ennenki vaikka ja kenen kans asuttu. Ja aina on tultu toimeen. Että kaippa se tämäkin sitten toimii. Kun vaan laitetaan toimiin.

My Dark Passenger

Joku aika sitten me juteltiin yhen kaverin kans itsemurhasta ja siitä miten sillä on ollut itsetuhoisia ajatuksia jo kauan. Rupesin siinä miettimään omaa tilannettani. Kyllähän miekin sanoin että mullakin on ollu aikoja kun sillan kaiteet on näyttäny aika pirun houkuttelevilta. Niitä hetkiä on ollut ehkä enenemässä määrin viime vuosina. Ikinä en kuitenkaan ole, ainakaan oman muistini mukaan, suoraan sanonu että haluisin tappaa itteni. Sanonut juuri niitä sanoja. ”Halusin tappaa itseni.” En luultavasti edes kirjottanut sitä. Mikähän siinä on? Onko se liian pelottavaa? Tekeekö sen ääneen sanominen siitä jotenkin konkreettisempaa, jotenkin todempaa? Ääneen sanomisen jälkeen,varsinkin jos sen sanoo seurassa, sitä on paljon hankalempi ottaa takaisin. Vaikeampi sanoa ihmisille että unohtakaa koko homma. Haluaisinko minä edes, että ne unohtais sen?

On siis paljon helpompi olla hiljaa, sillä tuo vain huolestuttaa ihmisiä. Sillä juuri sitähän minä en halua. Huolestuttaa ihmisiä. En edes silloin kun kyse olisi minun mahdollisesta kuolemastani. Tässäkin astuu esiin se ainainen riivatun miellyttäjä. Aina pitää ottaa huomioon muitten tunteet ja mitä he mahdollisesti sanoisivat tästä. Miksi? Miksi joskus ei vain voisi tehdä niin kuin itse haluaa ja sanoa että screw you, this is my life? Ei että haluaisin sanoa näin kun on kuolemasta kyse. Sillä sehän koskettaa niin monia ihmisiä ympärilläni vaikka itse en sitä aina huomaisikaan. Voisin olla jopa melkeen varma että esimerkiksi ihmiset koulussani voisivat olla shokissa. Miettiä miksi näin pääsi käymään, vaikka oikeastaan en tunne heistä yhtäkään eivätkä he tunne minua ollenkaan.

Ehkä juuri tässä onkin se kuoleman ironisuus ja samalla kiehtovuus. Et ikinä saa tietää kunnolla ketkä välitävät sinusta ennen kuin kuolet, mutta samalla et saa tietää sitä ikinä koska olet kuollut. Ja minun on pakko myöntää, että minusta olisi mielenkiintoista tietää, miten ihmiset käyttäytyisivät. Mitä he sanoisivat kuolemani jälkeen. Minusta. Elämästäni. Kaikesta. Ketä hautajaisissa olisi vai olisiko siellä ketään? Miltä he näyttäisivät? Olisiko heillä niiden normaalien ”hän oli niin nuori” ja ”on se sääli…” toteamuksien jälkeen mitään todellista, mitään tärkeää sanottavaa? Mitään mikä merkitsisi oikeasti jotain? Jotakin mikä olisi voinut muuttaa tilannetta?

Tiedän kuitenkin että ikinä en tuohon viimeiseen tekoon pystyisi. En voisi tehdä sitä perheelleni. Läheisilleni. Tiedän että se tappaisi myös heidät. Ei ehkä kirjaimellisesti, mutta periaatteessa kuitenkin. Vai onko tuo vain harhaluulo mitä olen syöttänyt itselleni, jotta jatkaisin tätä mitätöntä kulkuani, joka niin harvoin tuntuu miltään? Pitäisikö se paikkansa vai onko se vain omaa uskotteluani että olen tärkeä? Että minulla on merkitystä? Tärkeä… asia miksi minä niin harvoin tunnen itseäni. Enemmänkin vähemmäntärkeäksi. Pieneksi yksityiskohdaksi, joka on mukana niin kauan kuin siedetään ja sitten kun sitä ei tarvita enää se voidaan nakata pois.

Miksi on niin paljon helpompaa tuntea itsensä masentuneeksi, ahdistuneeksi, vähemmän tärkeäksi ja vaikka miksi tahansa muuksi kunhan se on negatiivinen tunne? Mutta kun pitäisi olla positiivinen ja yrittää miettiä jotain hyvää sanottavaa, ei keksi mitään? Miksi on niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä? Tai kehua itseään? En jaksa uskoa että se kaikki johtuisi vaan siitä suomalaisten kuuluisasta vaatimattomuudesta ja siitä miten me emme pidä suurta melua itsestänsä. Johtuuko se geeneistä? Olenko ollut tuomittu tuntemaan näin jo ennen kuin tunsin yhtään mitään? Onko se minusta johtumaton asia, joka seuraa minua koko elämäni, enkä mahda sille mitään? Vai voinko minä itse vaikuttaa? Auttaako se jos päätän juuri nyt tällä hetkellä olla olematta masentunut? Sanon sen ääneen, valmistaudun… Kauanko se tunne ja päätös kestää? Siihen asti kun viimeinen äänne karkaa huuliltani? Vaiko kauemmin? Tunnin? Päivän? Viikon? Vuoden? Ei sekuntiakaan? Uskonko edes itse, että pystyisin siihen?

Eilen oli Dexterissä jakso, jossa hänen piti esittää narkkaria ja osallistua 12 askeleen ohjelmaan. Jakson lopussa kun hän vihdoin puhui suoraan addiktiostaan (ihan muusta kuin niistä huumeista kyllä), tajusin kuuntelevani melkein kuin omia ajatuksiani. Se kaikki mitä ja miten hän puhui siitä ”dark passengerista”. Siitä jostakin pimeästä, joka kulkee hänen matkassaan aina, kuulosti niin tutulta. Niin samalta. Onko joku muukin siis tässä samassa tilanteessa? Onko jollakin muullakin tällaisia tuntemuksia? Tyhmä kysymys, totta kai on. En kai minä nyt ainut voi olla. Mutta miksi minä siis tunnen olevani niin yksin tämän kanssa?

“I’m Dexter and I’m not sure what I am. I just know there’s something dark in me. I hide it. Certainly don’t talk about it, but it’s there. Always. This dark passenger and when he’s driving I feel alive, half sick of the thrill. The complete wrongness. I don’t fight him. I don’t want to. It’s all I’ve got. Nothing else could love me. Not even… Especially not me. Or is that just a lie the dark passenger tells me? Because lately there are these moments when I feel… connected to something else. Someone. It’s like the mask is slipping… and things… people… Who never mattered before are suddenly starting to matter. It scares the hell out of me.”

Olisko se väärin...

... jos jättäs menemättä huomenaamula ruottin tunnile? Haittaisko se jonkun elämää kauheesti? Muuta kuin minun siis... Ja minunkin vain sillä tavalla, että saan olla kaks tuntia vähemmän pois loppukurssilta. Nyt vaan ei jaksais. Eikä kiinnostas. Niin ja onhan siinä se yks toinenkin juttu. Huomiseksi pitäs olla tehtynä se pirun käyntikortti enkä ole jaksanu ees alottaa sen tekemistä. Tähän aikaan illasta ei hontsita pätkääkään alkaa tappeleen photarin kans ja siihen se todellakin menis.

Olis tietenkin voinu vaikka alottaa vähän aikasemmin sen tekemisen, mut oli niin paljon tärkeempää tekemistä. Oli pakko varmistaa että päätykö Lindsey ja Danny yhteen vai ei. Mun mielenrauhan takia ei voinu jäädä odottamaan ensi jaksoa. Onneks en muuten jääny. Olisin saanu oottaa nimittäin neljä jaksoa lisää ennen ko sois paljastunu.

Nooh se ongelma selvis kuitenkin loppujen lopuksi, mutta edelleen on se käyntikortti tekemättä. Eli kaikki ongelmat ei siis ihan vielä ratkennut. Ehkä tässäkin käy niin kuin sen lehtijutun kans. Saan jonkun tosi hienon älyväläyksen neljältä yölä ja saan homman tehtyä vartissa. Joo, saahan sitä ihmettä ootella...

Mut eipä tässä muutakaan tekemistä ole...

Ensimmäinen deadline ja muutama muu juttu

Tänään oli meän Magneetti-juttujen eka deadline. Valmiit lehtijutut pitäs palauttaa tänään viimeistään nettiin. Ja meidän toimitussihteerien hommana on tarkistaa että omat toimittajamme ovat kaikki juttunsa jättäneet. Tällä hetkellä näyttää aika hyvältä. Oman juttuni palautin jo aamupäivästä. Kaks muutakin laitettiin samaan aikaan nettiin. Yks julkastiin muutama tunti myöhemmin. Nyt puuttuu enää kaks ja nekin on mun tietojen mukaan valmiit. Ihan vaan viimisiä fiksailuja vaille ovat valmiit. Jessss!! Tää tarkottaa siis sitä, että selvisin ekasta deadlinesta kunnialla. Ei tartte panikoida perjantaina, mitä opettaja sanoo kun ei oo juttuja palautettu. Hyvilä mielin voi mennä tän viikon palautepalaveriin perjantaina.

Sit kun vielä selviäis tuosta ruottin tehtävästä ni kaikki olis aika hyvin. Se vaan on aika epätoivosta hommaa. Todella epätoivosta oikeestaan. Onneksi on huominen aikaa tuskailla sitä. Tänään ei enää jaksa. Käyn vain pari valokuvaa ottamasa ja sitten voisin alottaa yhen kauan odotetun maratoonin. Ei jaksa oottaa siihen että Kati ja Kaisa tulee, ni pittää ottaa pieni varaslähtö. Vaikka mie kyllä oon tainnu ottaa sen varaslähön tohon jo kesällä. Kati haukkukin minut jo huijarifuskarimiksilie kun olen oppinut käyttämään hyväksi netin kaikkilöytävää maailmaa :D

Selvispä tänään muuten yks homma. Tai ainaki mie luulen niin. Mie viime viikola kirjotin tuosta mun toimitussihteeri-pestistä ja ihmettelin miksi mut oli siihen valittu. Noh tänään opettajan puheista rivien välistä lukiesa tajusin, että se luulee mun haluavan toimittajaksi. Juu not gonna happen. Ei mittään hajua mistä se tommosen idean on saanu pieneen sievään päähänsä mut se ei kyllä pidä paikkaansa. Ikinä tommosta ääneen sen eessä kyllä sanonu. Enkä sen enempää aatellukkaan. Mut niin se kuitenkin aattelee (kai).

Se piti tänään mulle sellasen kauheen palopuheen siitä miten musta ei ikinä tule rohkeaa toimittajaa jos en lopeta omista mokistani nolostelua tai jottain sellasta. Kiitosta vaan, mutta en kaipaa sulta tuota saarnaa. Olen kuullut sitä jo ihan tarpeeksi ja huudan pääni sisällä siitä itelleni joka päivä. Joten voisitko vain olla hiljaa. Tuonkin ois voinu sanoa ääneenkin sille vaikka. Mutta ei. Nätisti hiljaa vaan kuuntelin ja nyökyttelin, että juu juu, tiedetään, yritetään, kiitos kovasti näistä sanoista. Haista vaan huilu, pässi!! En tarvi sua leikkiin mun äitiä/kaveria/tukea ja turvaa. Mulla on niitä jo ihan muuala.

Toisaalta ehkä toi harhaluulo pitäs ottaa kohteliaisuutena. Se nimittäin siinä samasa yhteydesä selitti sitä miten se oottaa multa kirjottana enemmän kuin muilta. Tai siis että se ei voi vaatia kaikilta samaa, mutta mie kuulun siihen "edistyneiden ryhmään" tai jotain ton tapasta. Suomeksi sanottuna se aattelee mun olevan hyvä kirjottaja ja samalla hyvä toimittaja. Eli kai se on kohteliaisuus. Jos unohtaa ton palopuheen minkä se piti. Kai sitä pitää jossain olla hyvä. Vaikkei sille alalle edes haluis. Ja jotain positiivista. Jos mikään muu homma ei ota tulta alleen, ni voin aina alkaa toimittajaksi. Vaikka melkeen inhoonkin sitä hommaa :D