Hyvä minä!

Jeij! Kerrankin sain jottain aikaseksi! Kaksi asiaakin oikeestaan! Yksi homma on vielä vähän vaiheesa mutta se nyt ei oo niin pakollinen. Sain nimittäin tehtyä Katin lakkiaislahjan. Ja lähetettyä sen teetettäväksikin. Toivottavasti siitä tulee hieno. Ei se ihan sitä ole mitä mie aluksi aattelin, mutta se oli ihan liian vaikee toteuttaa! Oisin ensinnäkin tarvinnu paremman kuvankäsittelyohjelman ja skannerin ja kaikkee muutakin kivaa. No toivottavasti tämä kelpaa Katillekki sitten. *peukut ylhäällä* Suunnittelemani kortti on vielä kesken mutta sekin varmaan valmistuu viikonlopun aikana. Eihän sitä muutakaan tekemistä ole sillon.

Ni ja sitten se toinen juttu. Sain nimittäin kirjotettua ihka ensimmäisen lehtijuttuni. Ja se vielä julkastaan ihan oikiassa lehessäkin. Wow! Empä olis uskonu että tähän tilanteeseen tullaan vielä joskus. Ja näin aikastenkin vielä. Ja mikä parasta, oon siihen kirjotukseenkin ihan tyytyväinen. Siitä oikeesti tuli ihan onnistunut mun mielestä. Katotaan nyt mitä se Lounais-Lapin päätoimittaja siitä sannoopi. Toivottavasti tykkää...

No nyt kun sitten vauhtiin päästään, ni pakkohan son yks asia vielä hehkuttaa. Uuujea, yhtään koulutyötä ei oo enää roikkumasa. Kaikki maholliset tehtävät on tehty ja palautettu. Eli ennen seuraavan kurssin alkamista (mikä on muuten valokuvauksen perusteet! Awesome) ei oo kai mittään kouluhommia tehtävänä. Tenttiinkään kun ne pääse, kun on ne pirun lakkiaiset. Uusinta onkin sitten jo helmikuussa, ei yhtään sen myöhemmin. Mutta tämä on kyllä aika historiallista, että mitään tehtäviä ei ole roikkumasa tai ei oo uusiakaan tehtäviä tiedosa. Jippiajee!

Mutta nyt tuon henkkamaukkapaketin kimppuun. Toivottavasti nuista paidoista edes yksi on hyvä ja löytyy juhliin uusi, hiano paita. Ja toivottavasti on semmonen paita vielä, että selän tatuointi näkyy ja saadaan kovasti "keskustelua" aikaseksi ens keskiviikkona! xD

Valmis?

En taida enää mennä sinne... Tämä taitaa riittää minulle nyt. Ehkä vielä se kerta, mutta sitten se on siinä sitten. Kai.

(Leffa)Romaania kerrakseen

Mie sain täsä vähän aikaa sitten hienon, ja luultavasti toteuttamiskelvottoman, idean Katin lakkiaislahjasta. Siihen liitty se, että Katin piti listata 12 lempibiisiään ja selittää miksi juuri nämä biisit oli hyviä. Vaikia tehtävä, sanon minä. Ja niin sano Katikin kun se yritti miettiä Lapkolta tai Apulannalta juuri sitä parasta biisiä, joka on ylitse muiden. Todella vaikiaa, tiedän! Sikis mie en sitä teekkään. Leffoista on paljon helpompi valita muutama hyvä ja selittää miks mie niistä tykkään. Tai ainakin tuosta mun top5:sta on. Vaikka olihan se aika vaikia ekaksikin rajata ne leffat viiteen. Mut kyl ne sieltä sit vihdoin ja viimein löyty (niinku löyty Katiltakin ne biisit, vaikka turhaan se niitä mietti. Tuskin se tulee koskaan sitä lahjaa saamaan. On se sen verran hankala toteuttaa) Nämä leffat ei sitten ole missään parhaimmuus järjestyksessä. Elikkä.

1. Murha. Sekaannus. Myötätunto. Kaikki riippuu asenteestasi.

Sehän se. United States of Leland. Heti ekalla kerralla kun mie tän leffan näin, tiesin että se on mestariteos. Joku vois nähdä sen vain karuna murhaleffana. Koulupoika puukottaa kehitysvammaisen pojan ja joutuu nuorisovankilaan. Nuin kun sen laittaa, niin kuulostaahan se aika kauhialta ja oudolta, että tykkään siitä tosi paljon. Mutta kun siinä on niin paljon muutakin!! Ne ajatukset. ”The sadness in their eyes” Life has to be more than the sum of it’s parts kiddow” No entä jos ei saa alun alkaenkaan kiinni niistä palasista? Omat ajatukset jotenkin ruumillistui niin kauniisti ja todellisesti Lelandissa. Miten joku osaakin sanoa niin osuvasti sen mitä itse ei osaa pukea sanoiksi mutta tuntee? Suuri syy miksi mie tästä leffasta tykkään niin kovasti on Ryan Gosling. Se on nerokas!! Se on Näyttelijä isolla ännällä!! Kaikki leffat mitä son tehny, se on tehnyt ne antaumuksella ja mahtavasti! Se oikeesti osaa! Ja tässä leffassa varsinkin Gosling näyttää taitonsa. Sie voit nähdä ja tuntea sen surullisuuden hänen silmistään ja aistia sen hämmennyksen. Ja mahtavista roolisuorituksista on ihan pakko mainita (vaikka ei se tähän kuulukkaan mitenkään) The Believer! Siis se on! Oikeesti!

2. Bobby’s

Tää seuraavakin leffa, kuten edellinenkin on tullut mun leffavarastoon kuin sattumalta. Love song for Bobby Long oli alennuksesa ärrälä ja muistin jonkun sanoneen, että se vois olla hyvä. No samapa tuo oli ostaa kun hinta oli vähän pääle kolme euroa. Ja leffa oli joka sentin arvonen ja enemmänkin! Kaunista, niin kaunista. En osaa oikein vieläkään kunnola sanoa, mikä tässä elokuvassa vetää. Se vaan jotenkin on. Se on se tunne mikä jää päällimmäiseksi katsomisen jälkeen. Voit ihan haistaa sen viskin ja tupakan tuoksun ja New Orleansin kuumuuden. (oon halunnu mennä sinne siitä asti kun näin tän leffan!) Tunnelma tässä leffassa on parhainta!! Ja sano muut mitä halus niin Gabriel Macht ja naururypyt silmien ympärillä, voiko seksikkäämpää olla? John Travoltasta ja Scarlett Johanssonista puhumattakaan. Ne kaikki sopii tähän leffaan juuri oikealla tavalla.

Jos nää kaks ekaa leffaa oli sattuman kauppaa, niin kaks seuraavaa on sit sellasia ”ennakkoluulo-leffoja”. Sellasia, että muut on sanonu niiden olevan huonoja ja tylsiä oon uskonut niitä muita. Ainakin melkein. Tän mukaan pitäs aina oottaa leffoilta sitä pahinta, niin päädyt loppujen lopuksi rakastamaan niitä enemmän kuin muita. Ensiksi siis.

3. Look: A genius at work

Niin M. Night Shyamalanhan se, kukas muukaan. Kaikki jotka vähänkään mua tuntee, tietää tän olevan mun lemppariohjaaja. Ei voi välttyä siltä hehkutukselta mun seurassa. Kaikki tän herran leffat on mahtavia, mutta kyl toi Unbreakable on niistä parhaimpia. Leffassa hyvä ja paha on vastakkain niinko monessa muussakin leffassa. Mutta tässä ne vaan on jotenkin eri tavalla. Eikä oo ihan varma kuka on paha ja kuka ei. Eikä se ole ainut mikä on tärkeää. Rivien väliin on laitettu vaikka mitä, kunhan ne osaa sieltä lukea ja löytää. Shyamalanilla on myös omanlainen kuvaustapansa, josta tykkään kovasti. Se ei oo mitenkään perinteinen. Samuel L. Jackson on aina uskottava, tässäkin leffassa joo. Jopa jollain tavalla pelottavakin. Tai no ainahan se melkeen on. Tykkään jopa Bruce Willisistä tässä leffassa, vaikka yleensä se mua ärsyttääkin. Sama ilme ja rooli aina päällä.

4. Vain kerran elämässä

Tää on meän äitin lempileffa Titanicin lisäksi. Jo se pelkästään riittää pelottamaan mut kauas tän elokuvan luota. Ja se että melkein kaikki muut on sanonu sitä tylsäksi. Ekan kerran mie näin Hiljaiset sillat joskus ala-yläasteen vaihteessa. Inhosin sitä, ymmärrettävistä syistä. ”Siinä vaan kaks vanhaa ihmistä juttelee ja pussailee, ei jaksa kiinnostaa!” Katoin sen uudestaan joksus vajaa vuos sitten ja ihastuin saman tien! Se Robert Kinkaidin hahmo, se on upea! Juuri sitä mitä ite ajattelee ja juuri sellainen mitä ite haluis olla. Rakastaa kaikkia, muttei kuitenkaan tarvi ketään (puhumattakaan siitä perheenperustamishommasta!) Ja työskennellä National Geographicille kuvaajana. Mikä ettei, sopii mulle! Eastwoodissa ja Streepissä näkee sen niiden tunteiden palon! Ja miten epäreilua, että ne ei voinu olla yhdessä vaikka niiden kuuluiskin olla! Niin surullista! En osaa edes kuvitella miltä tuntuu pitää sisällään ne kaikki tunteet. Luulis että sitä pakahtuis! Sitäkin tietty voi pohtia tekikö ne oikean ratkasun vai eivät. I guess we can never know. It’s a mystery. We can only guess. (Juu toi loppu oli Katille, with spirit fingers, joten en edes yrittäs ymmärtää sitä. Mut onnitelut sille joka tajuaa!!)

5. Everyone wants to be found

Tää on muistaakseni toka DVD minkä oon ikinä ostanu. Olin just hommannu DVD-laitteen ni pitihän sitä olla leffojakin mitä kattoa. Tää tais olla alennuksessa. Good Will Hunting on sellanen leffa, joka pittää kattoa monta kertaa ennen ko siihen tykästyy. Tai ainaski mun piti. Vasta viime aikoina oon kunnolla tajunnu mikä tässä on niin valloittavaa. No ensinnäkin Matt Damon. Mä tykkään siitä. Son normaalinnäkönen (mikä tekee siitä hyvännäkösen) ja se osaa näytellä. Ja Robin Williams, son jotenki symppis. Varsinkin kun se ei veä tässä sellasta tyypillistä komediaroolia. Se kohta missä ne nauraa sille Williamsin unissaan piereskelevälle vaimolle. Son aivan ihana!! Ihan kuin ne ei näyttelis ollenkaan, ne vaan on omia ittejänsä. Suurin syy miksi tää on mun lempparileffoja on kuitenkin ”löytyminen”. Sen henkilön löytäminen joka saa sut tajuaan sun oman neroutes, sun oman tarkoituksen. En tiedä onko se tässä leffassa se psykiatri, professori, rakastettu, ystävä vai noi kaikki yhdessä. Mut joku sanoo kuitenkin Willille, että sä oot hyvä, sä oot hieno, sä oot just oikee tollasena kuin sä oot. Sulla on kyky ja taito, käytä sitä äläkä heitä sitä hukkaan. Mä toivoisin, että joku tulis mullekkin noin sanoo joskus. Sanois sen viel niin että mä itekki uskoisin siihen. En mä mikään matikkanero haluiskaan olla, mutta kuhan ois joku juttu. Vaikka kuinka pienikin asia, joka olis kuitenkin se mun. Se mitä mä olen tarkoitettu tekemään. Tää leffa antaa mulle toivoa jollain tavalla. Se kai tässä vetoaakin muhun. En osaa sitä sen paremmin ilmasta.

Mä tiesin, että kun mie tätä aloin tekeen emmie olis mitenkään saanu rajattua viiteen mun lempileffoja. Son en saanukkaan! Yksi on vielä pakko mainita. Vain yksi siis vielä. Sitä ei vaan voi jättää pois!

6. Ihmiset raadollisimmillaan

Tää leffa on paikoitellen niin ällöttävää kateltavaa, että on pakko laittaa silmät kiinni. Ja taas välillä, se on niin kaunista katseltavaa, että halua painaa pausea ja vaan ihailla. Siinä alussa kun Cillian Murphy kulkee ympäri Lontoota ja koko paikka on ihan autio ja liikkumaton. Oh, I’m loving it! Se on tosi mahtavasti tehty! Jo se kohta ainoastaan teki musta Danny Boyle fanin. Muutenkin Boyle kuvaa tässä 28 days later leffassa ihmistä ja sen perusluonnetta niin osuvasti ja niin raaastikin. Ja se on niin totta kuitenkin. Loppujen lopuksi se on every man for himself. Ne virukseen sairastuneitten ihmisten hyökkäykset, ne on kuin sulaa raivoa. Sen voi tuntea, että niilä ei ole mitään muuta kuin se raivo. Ne on jopa uskottavan näkösiä kohtauksia. Se mikä musta on pelottavinta tässä elokuvassa, on se, että ne on ihmisiä. Ei ole mitään muuta, jotain taikaolentoja tai jottain. Pelkkää karua todellisuutta. People vs. People. Tämä leffa jotenkin näyttää ihmisten luonteesta sellaisen osan, minkä ei haluis tulevan ikinä pinnalle.

Olikohan se siinä nyt…? Kaipa se oli. Emmie ainakaan enempää keksi. Olikohan tässä jotain järkeä tai pointtia? Luultavasti ei. Halutti vaan kirjottaa. Ehkä itelle selvittää jottain. Tai sit ei. Tarviiko kaikessa jotain järkeä ollakaan aina? I guess not.

Keilaamassa Columbinessa

Me katottiin koulussa Michael Mooren tekemä dokkari Bowling for Columbine. Hhmm.. mielenkiintosta ajanviettoa koulussa. Voitas vaikka vähän uuseemminkin noita leffoja kattoa. Tästä leffasta meän kuitenkin piti kirjottaa sitten arvostelu tai kolumni tai minkä ikinä haluskaan kirjottaa. Jotain kuitenki mikä olis menosa lehteen. Mie kirjotin arvostelun. En oo oikeestaan ikinä osannu kirjottaa niitä. En osaa selittää miksi tykkään leffasta tai mikä niissä on hyvää/huonoa. No nyt, kerrankin, siinä onnistuin. Jopa niin hyvin, että opettajakin antoi aika positiivisen arvion siitä. Jeij! :D So here it comes...

Yksipuolista dokumentointia vakavista asioista

On pakko myöntää, että Michael Moorella ja hänen dokumentillaan Bowling for Columbine on erittäin tehokas vaikutus katsojaan. Elokuvan katsomisen jälkeen on melkein pakko olla samaa mieltä Mooren kanssa amerikkalaisten ihastuksesta aseisiin ja pitää tätä ns. asehulluutta syynä kaikkiin heidän ongelmiinsa. Mutta vain melkein. Dokumentin lähtökohta on se, että kaksi teini-ikäistä poikaa ampuu 12 oppilasta ja yhden opettajan koulussansa Columbinessa. Dokumentti sisältää valvontakameran kuvaa koulusta, haastatteluja, videokuvaa ja muuta aihetta sivuavaa materiaalia. Ideana on lähteä etsimään syytä, mikä on saanut kaksi nuorta päätymään tällaiseen hirmutekoon.

Muitakin Mooren elokuvia nähneenä löydän tästä dokumentista ja hänen muista teoksistaan yhtenäisen kaavan. Moore esittää dokumentissa faktansa erittäin vakuuttavasti ja määrätietoisesti. Hän kuitenkin esittää näitä faktoja vain yhdestä näkökulmasta, omastansa. Dokumentissa haastateltavina olevat ihmiset, jotka ovat Mooren kanssa samaa mieltä, näytetään niin sanotusti hyvässä valossa. Heille annetaan paljon aikaa ruudussa ja heidän puheissaan on järkeä. Asiansa vastustajat Moore taas saa etevästi vaikuttamaan tyhmiltä ja puhumaan itsensä pussiin. Tämä tapahtuu sekä taitavilla kysymysten asetteluilla kuin hienoilla leikkauksilla. Katugallupeistakin Moore on valinnut juuri omaa kantaansa parhaiten tukevat henkilöt ja lausunnot. Katsoja näkee vain ja ainoastaan sen minkä, Moore haluaakin hänen näkevän.

Sitä ei kukaan voi kieltää etteikö Moore tartu tässä dokumentissaan vakavaan ja tärkeään aiheeseen. Siitä vain en ole ihan varma onko hänen tapansa oikea tapa. Hattua on pakko Moorelle kuitenkin nostaa. Hän paneutuu asiaansa intohimoisesti ja uskoo siihen palavasti. Varmasti juuri tämä innostus, sekä Mooren oma tavanomainen habitus, saakin suuren osan katsojista Mooren puolelle. Dokumentti saa myös ihmisen ajattelemaan asioita ja tajuamaan, että kaikki ei ole hyvin ja jotakin muutoksia kyseiseen asiaan täytyy tehdä.

Ongelmia vai todella paljon ongelmia?

Mie kävin eilen toista kertaa sielä mun psykologilla. Tai siis eihän se mun oma ole, mutta siellä samojen tyyppien luona kuitenkin käyn. En tiä. Ei nyt oikeen tunnu onnistuvan se homma. Ehkä oon vaan liian kärsimätön tai jottain. Ei kai se vielä kahden kerran jälkeen voi kauheesti auttaa!? Vai voiko? No ei mulla kuitenkaan. Ei oo kyllä pää yhtään sen selvempi kuin ennen nuita käyntejä. Eilen sitäpaitsi se toinen tyyppi jätti tulematta tai se oli muuten vaan vähän kadoksisa. Niin siis tosiaan sielä on aina kaksi ihmistä keskustelemasa avun tarvitsijan kanssa. Ainakin tietääkseni. No ainaki mulla on.

Niin eilen se jälelle jäänyt tyyppi selvitti innossaan miten sen mielestä puhuminen auttaa aina ja son tosi kiinnostunut siitä miksi näin tapahtuu. Joo no saanen olla eri mieltä. Oon tullu siihen tulokseen, että mulla se puhuminen ainakin saa vituttaan entistä enemmän. Että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä mie oonkin ihan lost cause!? Toivottavasti en, koska mä haluisin olla onnellinen ja nauttia elämästä ja kaikesta mitä siihen kuuluu. Mä haluisin pystyä jättään noi asiat taakseni, mitkä nykyään niin kovasti hankaloittaa ja satuttaa. Mut miksi se ei sitten meinaa millään onnistua? Tarviiko siihen vaan aikaa ja sitä perhanan puhumista!?

No miehän oonkin puhunu! Tai no okei tuo oli vale. En mie oo puhunu. Ainakaan ääneen. Tai kellekkään ihmiselle. En oo osannu tehdä niin. Se on tuntunut jotenkin väärältä, vaikeelta ja nololtakin. Että mitähän ne nyt musta aattelee, kun mä kerron surevani tai murehtivani sitä ja tätä. Että tämä ja tuo vaivaa mua aivan hirveesti, enkä mä osaa päästää niistä irti ja jättää niitä tuonne jonnekki kauas. Oon aatellut, että muuttaakohan noi asiat ihmisten ajatuksia musta. Oon pelännyt, sitä että jos ne ei ymmärrä miten isoja asioita ne on mulle. Tai jos ne naurais, että eihän tuo ole mitään, anna niitten olla ja mene etteenpäin, on täsä muitakin joilla on isompia ongelmia kuin sulla. Onko ne sitten ees isoja ongelmia, mitä mulla on!? Mikä on iso ja mikä pieni ongelma? Oonko mä ihte tehny alkujaan pikkiriikkisistä jutuista ihan valtavia?

Tuota kai sitä ollaan sielä terapiassa selvittämässäkin. Ehkä mun pitää vaan oottaa vähän pitempään ja antaa niile tyypeille sielä mahdollisuus. Jos ne osaakin hommansa ja saa jonkun palan loksahtaan paikalleen mun päässä ja mä onnistun jatkamaan ilman sitä kivirekee, mitä mä nyt raahaan perässäni.

Oli sillä naisella kyllä yks hyvä pointtikin eilen. Se sano, että joskus ihmisen pitää lähtee mahollisimman kauas siitä asiasta/paikasta/ihmisestä, joka sitä pahaa oloa ja masennusta aiheuttaa. Se helpottaa. Pääsee eroon hetkeksi siitä kaikesta ja sitten ehkä pystyy käymään läpi sitä traumaattista asiaakin paremmin ja loppujen lopuksi siitä onnistuu selviämään. Voin kyllä allekirjottaa tän sataprosenttisesti!! Itävalta oli mun oma pakopaikka. Mun oma pieni taivas, jossa mun ainoot ongelmat oli että mä en tajunnut pätkääkään mitä tyypit puhu siellä, mutta sekään ei pitemmän pääle haitannut yhtään.

Siellä mä olin, rehellisesti sanottuna, ekaa kertaa elämässäni onnellinen. Se kivireki jäi Helsinki-Vantaan lentokentälle mun lennon lähtiessä kohti Wieniä. Se oli jotain aivan ihanaa. Ja ihan uusi tunne kokonaan. Nyt mie tajuun paljon selvemmin, miksi mulle oli niin vaikee tulla takasin Suomeen ja Rovaniemelle. Kyllä mie sillonkin jo tajusin sitä jonkin verran, mutta nyt se on todella selvää. Paluu Suomeen ei ollu mulle pelkästään paluu takasin kotiin, vaan se oli paluu takasin niiden kaikkien ongelmien pariin. Paluu siitä uudesta rohkeudesta ja onnellisuudesta takaisin tuttuun vanhaan ahdistukseen. Että jos ne ongelmat jäi mun lähtiessä Suomeen, niin valitettavasti se vapaus jäi sitten Itävaltaan.

Ehkä mun ei sitten ole tarkotus olla onnellinen Suomessa? Ehkä tää paikka ei vain ole oikee paikka mulle, ainakaan tällä hetkellä? Ehkä mun pitää lähtiä jonnekki kauas (esmes Itävaltaan :D) ratkaseen näitä mun ongelmia? Sen mie ainaskin tiiän, että tää Tornio ei ollut kovin hyvä valinta tässä tilanteessa. Toisaalta ei olis ollu kyllä sekään, että oisin jäänyt Rovaniemelle. Siellä mie oisin tukehtunut kokonaan!

Jos mie vaan ottasin maailmankartan esille, silmät kiinni pyörittäisin sormee sen päällä, tökkäisin sen johonkin kohtaan ja sinne minne se sormi sit osottais niin lähtisin? Kuulostas ainakin todella houkuttelevalta!

Downpour

Harvoin löytyy sanoja, jotka täysin ja todella osuvasti kuvaavat juuri sitä miltä itsestä tuntuu. Jos Toni Wirtasta ei lasketa. Kukaan ei osaa tehdä masentavasta ja muusta ankeasta niin kaunista yhtä hyvin kuin Toni. Toni on.. noh se on vaan nero. Ainakin mun mielestä. Saa väittää vastaankin, jos omasta mielestään on löytänyt paremman ehdokkaan. Ville Malja pääsee aika lähelle, mutta ei ihan. Ehkä ajan kanssa. Nyt kuitenkin löysin jonkun toisenkin, jonka sanoituksista löysin itseni. Bussimatkalla Rovaniemeltä Tornioon tuli kuunneltua tuo biisi aika moneen kertaan. Niin osuvaa, niin osuvaa.

Luullakseni rikon nyt sitten jotain tekijänoikeuslakia tai muuta sellasta kun postaan nämä sanat tänne sivulle lupaa kysymättä. Anteeksi poijjaat, älkää suuttuko mulle, mutta nämä sanat vaan on aika lähellä täydellisyyttä.

I've been walking around inside a haze
Between the lies of reason
Hiding from the ghost of yesterday
Feels like I'm barely breathing

I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
Feel the rain

I've been losing days
The shades pull down
I still can't face the sun
But I am going crazy
I cant stay here
I've gone completely numb
I just wanna need someone

I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
Feel the rain
Oh no

I thought you were the only
One but now I think I was
Wrong 'cause
Life goes old

I've been walking around inside a haze
Oh I, I wanna feel the rain again
I, I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
I wanna feel the rain again
I wanna feel the water on my skin
And let it all just wash away in the downpour
I wanna feel the rain
In the downpour
I wanna feel the rain

Jäätävää