2:37

Mie katoin viime yönä ajatuksia herättävän elokuvan. 2:37.

Olin illalla töissä ärrällä ja kattelin siinä joutessani, josko löytäisin jonkun elokuvan kattoa. Löysinkin kaksi. Toinen ei kauheasti kaipaa kommentointia. Tyypillinen, ennalta-arvattava romanttinen komedia. Ainoa syy katsoa elokuva oli mies, jolla on ehkä maailman seksikkäimmät silmät. No eniveis, se toinen leffa.. Se sattui silmääni vain kantensa avulla, ikinä en ollut kuullutkaan moisesta. Ehkä senkin takia, että elokuva on australialainen. Ehkä sekin osittain vaikutti siihen miksi pidin elokuvasta. Se oli vailla kaikkea sitä Hollywood-maista sontaa. Toinen syy oli todella ilmiselvä. Ainakin itselleni. Aihe ei voisi olla lähempänä itseäni ja omia tunteitani.

2:37 kertoo seitsemästä nuoresta. On tavallinen koulupäivä kunnes tasan kello 2:37, koulun vessasta löytyy ranteensa viillellyt nuori. Elokuva palaa takaisin sen päivän aamuun ja pikkuhiljaa raottaa näiden seitsemän nuoren elämää ja lopussa kertoo, kuka ei enää jaksanut. Elokuvan aikana kaikki seitsemän ovat suuria itsemurhakandidaatteja, joten katsomisen aikana joutuu arvuuttelemaan kuka se mahdollisesti voisi olla. Loppujen lopuksi se nuori, joka ei enää kestä, kolahtaa lähemmäs kuin olin osannut odottaa. Näin hänessä niin paljon itseäni. Juuri sitä ulkopuolisuutta, jota itsekin tunnen aivan liian usein. Tämä nuori on jopa niin ulkopuolinen, että häntä ei aluksi edes osaa laskea mukaan elokuvan päähenkilöksi. Sorruin itsekin siihen, mitä niin moni minulle tekee. Surullista.

Minua ainakin tämä elokuva kosketti todella paljon. Jopa niin paljon, että kyyneleet vain alkoivat valumaan loppukohtausta katsoessa. Ja varsinkin silloin, kun ne muut nuoret, jotka jäivät eloon, kertoivat mielipiteensä kuolleesta. Niinkö minunkin kohdalla kävisi, jos luokkakavereitani haastateltaisiin jälkeen päin? "Hän ei ikinä pyytänyt apua!" "En olisi uskonut..." Jälleen kerran päälle päin ei näkynyt mitään, mutta pinnan alla raivosi todellinen myrsky. Surullista. Niin paljon asioita padottuna sisälle, ettei näe enää mitään ulospääsyä. Niin yksin ja niin ulkopuolinen.