My Dark Passenger

Joku aika sitten me juteltiin yhen kaverin kans itsemurhasta ja siitä miten sillä on ollut itsetuhoisia ajatuksia jo kauan. Rupesin siinä miettimään omaa tilannettani. Kyllähän miekin sanoin että mullakin on ollu aikoja kun sillan kaiteet on näyttäny aika pirun houkuttelevilta. Niitä hetkiä on ollut ehkä enenemässä määrin viime vuosina. Ikinä en kuitenkaan ole, ainakaan oman muistini mukaan, suoraan sanonu että haluisin tappaa itteni. Sanonut juuri niitä sanoja. ”Halusin tappaa itseni.” En luultavasti edes kirjottanut sitä. Mikähän siinä on? Onko se liian pelottavaa? Tekeekö sen ääneen sanominen siitä jotenkin konkreettisempaa, jotenkin todempaa? Ääneen sanomisen jälkeen,varsinkin jos sen sanoo seurassa, sitä on paljon hankalempi ottaa takaisin. Vaikeampi sanoa ihmisille että unohtakaa koko homma. Haluaisinko minä edes, että ne unohtais sen?

On siis paljon helpompi olla hiljaa, sillä tuo vain huolestuttaa ihmisiä. Sillä juuri sitähän minä en halua. Huolestuttaa ihmisiä. En edes silloin kun kyse olisi minun mahdollisesta kuolemastani. Tässäkin astuu esiin se ainainen riivatun miellyttäjä. Aina pitää ottaa huomioon muitten tunteet ja mitä he mahdollisesti sanoisivat tästä. Miksi? Miksi joskus ei vain voisi tehdä niin kuin itse haluaa ja sanoa että screw you, this is my life? Ei että haluaisin sanoa näin kun on kuolemasta kyse. Sillä sehän koskettaa niin monia ihmisiä ympärilläni vaikka itse en sitä aina huomaisikaan. Voisin olla jopa melkeen varma että esimerkiksi ihmiset koulussani voisivat olla shokissa. Miettiä miksi näin pääsi käymään, vaikka oikeastaan en tunne heistä yhtäkään eivätkä he tunne minua ollenkaan.

Ehkä juuri tässä onkin se kuoleman ironisuus ja samalla kiehtovuus. Et ikinä saa tietää kunnolla ketkä välitävät sinusta ennen kuin kuolet, mutta samalla et saa tietää sitä ikinä koska olet kuollut. Ja minun on pakko myöntää, että minusta olisi mielenkiintoista tietää, miten ihmiset käyttäytyisivät. Mitä he sanoisivat kuolemani jälkeen. Minusta. Elämästäni. Kaikesta. Ketä hautajaisissa olisi vai olisiko siellä ketään? Miltä he näyttäisivät? Olisiko heillä niiden normaalien ”hän oli niin nuori” ja ”on se sääli…” toteamuksien jälkeen mitään todellista, mitään tärkeää sanottavaa? Mitään mikä merkitsisi oikeasti jotain? Jotakin mikä olisi voinut muuttaa tilannetta?

Tiedän kuitenkin että ikinä en tuohon viimeiseen tekoon pystyisi. En voisi tehdä sitä perheelleni. Läheisilleni. Tiedän että se tappaisi myös heidät. Ei ehkä kirjaimellisesti, mutta periaatteessa kuitenkin. Vai onko tuo vain harhaluulo mitä olen syöttänyt itselleni, jotta jatkaisin tätä mitätöntä kulkuani, joka niin harvoin tuntuu miltään? Pitäisikö se paikkansa vai onko se vain omaa uskotteluani että olen tärkeä? Että minulla on merkitystä? Tärkeä… asia miksi minä niin harvoin tunnen itseäni. Enemmänkin vähemmäntärkeäksi. Pieneksi yksityiskohdaksi, joka on mukana niin kauan kuin siedetään ja sitten kun sitä ei tarvita enää se voidaan nakata pois.

Miksi on niin paljon helpompaa tuntea itsensä masentuneeksi, ahdistuneeksi, vähemmän tärkeäksi ja vaikka miksi tahansa muuksi kunhan se on negatiivinen tunne? Mutta kun pitäisi olla positiivinen ja yrittää miettiä jotain hyvää sanottavaa, ei keksi mitään? Miksi on niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä? Tai kehua itseään? En jaksa uskoa että se kaikki johtuisi vaan siitä suomalaisten kuuluisasta vaatimattomuudesta ja siitä miten me emme pidä suurta melua itsestänsä. Johtuuko se geeneistä? Olenko ollut tuomittu tuntemaan näin jo ennen kuin tunsin yhtään mitään? Onko se minusta johtumaton asia, joka seuraa minua koko elämäni, enkä mahda sille mitään? Vai voinko minä itse vaikuttaa? Auttaako se jos päätän juuri nyt tällä hetkellä olla olematta masentunut? Sanon sen ääneen, valmistaudun… Kauanko se tunne ja päätös kestää? Siihen asti kun viimeinen äänne karkaa huuliltani? Vaiko kauemmin? Tunnin? Päivän? Viikon? Vuoden? Ei sekuntiakaan? Uskonko edes itse, että pystyisin siihen?

Eilen oli Dexterissä jakso, jossa hänen piti esittää narkkaria ja osallistua 12 askeleen ohjelmaan. Jakson lopussa kun hän vihdoin puhui suoraan addiktiostaan (ihan muusta kuin niistä huumeista kyllä), tajusin kuuntelevani melkein kuin omia ajatuksiani. Se kaikki mitä ja miten hän puhui siitä ”dark passengerista”. Siitä jostakin pimeästä, joka kulkee hänen matkassaan aina, kuulosti niin tutulta. Niin samalta. Onko joku muukin siis tässä samassa tilanteessa? Onko jollakin muullakin tällaisia tuntemuksia? Tyhmä kysymys, totta kai on. En kai minä nyt ainut voi olla. Mutta miksi minä siis tunnen olevani niin yksin tämän kanssa?

“I’m Dexter and I’m not sure what I am. I just know there’s something dark in me. I hide it. Certainly don’t talk about it, but it’s there. Always. This dark passenger and when he’s driving I feel alive, half sick of the thrill. The complete wrongness. I don’t fight him. I don’t want to. It’s all I’ve got. Nothing else could love me. Not even… Especially not me. Or is that just a lie the dark passenger tells me? Because lately there are these moments when I feel… connected to something else. Someone. It’s like the mask is slipping… and things… people… Who never mattered before are suddenly starting to matter. It scares the hell out of me.”