Tervetuloa takaisin

Johan sitä ollaan tässä odoteltu. Aika pitkään se odotutti itteään mutta sitten kun se tulee niin se tulee kunnolla ja kovaa. Se niin kovin tuttu ja usein tavattu ahdistus. Se olo kun huutaa päänsä sisällä niin kovaa kun vaan voi, että olo helpottuisi. Mutta ei se ikinä helpotu.

Se olo kun jokaikinen ääni säröilee korvissa ja tekee mieli vaan karjua täyttä kurkkua että pitäkää turpa kiinni ja jättäkää mut rauhaan. Kun ihan tavallinen puhekin tuntuu aiheuttavan äärettömän suuren turhautumisen tunteen ja haluaa mennä sanomaan puhujille mahollisimman rumasti että olokaa jo hiljaa. Mahdollisimman rumasti siksi että se edes vähän vähentäisi omaa sisäistä pahaa oloa. Mutta ei se niin mene. Ennemminkin se vaan lisää ahdistusta koska näkee muiden ihmisten käyttäytyvän normaalisti ja toivoo itsekin pystyvänsä tekemään niin.

Tuntuu kuin kaikki sisukalut olisi kurtattu yhteen mahdollisimman pieneen myttyyn ja kaikki niistä jäljelle jäänyt tila olisi täytetty vain sillä yhdellä tunteella. Huutavalla, tuskaisella ahdistuksella. Joka paikkaa särkee ja jokaikisen liikkeen tekemiseen tarvitaan mieletön määrä voimaa kun tuntuu vaan ettei oikeasti jaksa.

Haluaa olla yksin. Aivan yksin. Täysin yksin tuntemattomana. Jossakin missä kukaan ei huomaa. Jossakin missä kukaan ei kuule. Jossakin missä ei kuule eikä näe ketään eikä mitään. Ei tarvitse esittää. Ei tarvitse hymyillä. Saa vaan maata ja olla siinä vaikka loppuikänsä jos se hyvältä tuntuu. Mutta sekään ei tunnu hyvältä. Ei pitemmän päälle. Mikään ei tunnu hyvältä. Ihan sama mitä tekee tai missä on niin aina tuntuu se pala kurkussa kuin ei vois hengittää.

Sitä toivoo olevansa rikas, tai edes vähän rikkaampi, että voisi vaan hypätä johonkin kulkuneuvoon ja matkata määränpäähän jota ei itsekään vielä tiedä ja kadota sinne. Olisi edes mökki keskellä ei mitään minne voisi paeta. Vaikka vain päiväksi. Yhdeksi ainoaksi päiväksi jolloin ei tarvitsisi ottaa mitään eikä ketään huomioon. Saisi olla omillaan eikä tarvitsisi puhua kellekkään. Ei tarvitsisi selittää. Kukaan ei kyselisi. Olisi hiljaista.

Olisi yksin omillaan. Vaikka vain hetken. Hiljaa.