(Leffa)Romaania kerrakseen

Mie sain täsä vähän aikaa sitten hienon, ja luultavasti toteuttamiskelvottoman, idean Katin lakkiaislahjasta. Siihen liitty se, että Katin piti listata 12 lempibiisiään ja selittää miksi juuri nämä biisit oli hyviä. Vaikia tehtävä, sanon minä. Ja niin sano Katikin kun se yritti miettiä Lapkolta tai Apulannalta juuri sitä parasta biisiä, joka on ylitse muiden. Todella vaikiaa, tiedän! Sikis mie en sitä teekkään. Leffoista on paljon helpompi valita muutama hyvä ja selittää miks mie niistä tykkään. Tai ainakin tuosta mun top5:sta on. Vaikka olihan se aika vaikia ekaksikin rajata ne leffat viiteen. Mut kyl ne sieltä sit vihdoin ja viimein löyty (niinku löyty Katiltakin ne biisit, vaikka turhaan se niitä mietti. Tuskin se tulee koskaan sitä lahjaa saamaan. On se sen verran hankala toteuttaa) Nämä leffat ei sitten ole missään parhaimmuus järjestyksessä. Elikkä.

1. Murha. Sekaannus. Myötätunto. Kaikki riippuu asenteestasi.

Sehän se. United States of Leland. Heti ekalla kerralla kun mie tän leffan näin, tiesin että se on mestariteos. Joku vois nähdä sen vain karuna murhaleffana. Koulupoika puukottaa kehitysvammaisen pojan ja joutuu nuorisovankilaan. Nuin kun sen laittaa, niin kuulostaahan se aika kauhialta ja oudolta, että tykkään siitä tosi paljon. Mutta kun siinä on niin paljon muutakin!! Ne ajatukset. ”The sadness in their eyes” Life has to be more than the sum of it’s parts kiddow” No entä jos ei saa alun alkaenkaan kiinni niistä palasista? Omat ajatukset jotenkin ruumillistui niin kauniisti ja todellisesti Lelandissa. Miten joku osaakin sanoa niin osuvasti sen mitä itse ei osaa pukea sanoiksi mutta tuntee? Suuri syy miksi mie tästä leffasta tykkään niin kovasti on Ryan Gosling. Se on nerokas!! Se on Näyttelijä isolla ännällä!! Kaikki leffat mitä son tehny, se on tehnyt ne antaumuksella ja mahtavasti! Se oikeesti osaa! Ja tässä leffassa varsinkin Gosling näyttää taitonsa. Sie voit nähdä ja tuntea sen surullisuuden hänen silmistään ja aistia sen hämmennyksen. Ja mahtavista roolisuorituksista on ihan pakko mainita (vaikka ei se tähän kuulukkaan mitenkään) The Believer! Siis se on! Oikeesti!

2. Bobby’s

Tää seuraavakin leffa, kuten edellinenkin on tullut mun leffavarastoon kuin sattumalta. Love song for Bobby Long oli alennuksesa ärrälä ja muistin jonkun sanoneen, että se vois olla hyvä. No samapa tuo oli ostaa kun hinta oli vähän pääle kolme euroa. Ja leffa oli joka sentin arvonen ja enemmänkin! Kaunista, niin kaunista. En osaa oikein vieläkään kunnola sanoa, mikä tässä elokuvassa vetää. Se vaan jotenkin on. Se on se tunne mikä jää päällimmäiseksi katsomisen jälkeen. Voit ihan haistaa sen viskin ja tupakan tuoksun ja New Orleansin kuumuuden. (oon halunnu mennä sinne siitä asti kun näin tän leffan!) Tunnelma tässä leffassa on parhainta!! Ja sano muut mitä halus niin Gabriel Macht ja naururypyt silmien ympärillä, voiko seksikkäämpää olla? John Travoltasta ja Scarlett Johanssonista puhumattakaan. Ne kaikki sopii tähän leffaan juuri oikealla tavalla.

Jos nää kaks ekaa leffaa oli sattuman kauppaa, niin kaks seuraavaa on sit sellasia ”ennakkoluulo-leffoja”. Sellasia, että muut on sanonu niiden olevan huonoja ja tylsiä oon uskonut niitä muita. Ainakin melkein. Tän mukaan pitäs aina oottaa leffoilta sitä pahinta, niin päädyt loppujen lopuksi rakastamaan niitä enemmän kuin muita. Ensiksi siis.

3. Look: A genius at work

Niin M. Night Shyamalanhan se, kukas muukaan. Kaikki jotka vähänkään mua tuntee, tietää tän olevan mun lemppariohjaaja. Ei voi välttyä siltä hehkutukselta mun seurassa. Kaikki tän herran leffat on mahtavia, mutta kyl toi Unbreakable on niistä parhaimpia. Leffassa hyvä ja paha on vastakkain niinko monessa muussakin leffassa. Mutta tässä ne vaan on jotenkin eri tavalla. Eikä oo ihan varma kuka on paha ja kuka ei. Eikä se ole ainut mikä on tärkeää. Rivien väliin on laitettu vaikka mitä, kunhan ne osaa sieltä lukea ja löytää. Shyamalanilla on myös omanlainen kuvaustapansa, josta tykkään kovasti. Se ei oo mitenkään perinteinen. Samuel L. Jackson on aina uskottava, tässäkin leffassa joo. Jopa jollain tavalla pelottavakin. Tai no ainahan se melkeen on. Tykkään jopa Bruce Willisistä tässä leffassa, vaikka yleensä se mua ärsyttääkin. Sama ilme ja rooli aina päällä.

4. Vain kerran elämässä

Tää on meän äitin lempileffa Titanicin lisäksi. Jo se pelkästään riittää pelottamaan mut kauas tän elokuvan luota. Ja se että melkein kaikki muut on sanonu sitä tylsäksi. Ekan kerran mie näin Hiljaiset sillat joskus ala-yläasteen vaihteessa. Inhosin sitä, ymmärrettävistä syistä. ”Siinä vaan kaks vanhaa ihmistä juttelee ja pussailee, ei jaksa kiinnostaa!” Katoin sen uudestaan joksus vajaa vuos sitten ja ihastuin saman tien! Se Robert Kinkaidin hahmo, se on upea! Juuri sitä mitä ite ajattelee ja juuri sellainen mitä ite haluis olla. Rakastaa kaikkia, muttei kuitenkaan tarvi ketään (puhumattakaan siitä perheenperustamishommasta!) Ja työskennellä National Geographicille kuvaajana. Mikä ettei, sopii mulle! Eastwoodissa ja Streepissä näkee sen niiden tunteiden palon! Ja miten epäreilua, että ne ei voinu olla yhdessä vaikka niiden kuuluiskin olla! Niin surullista! En osaa edes kuvitella miltä tuntuu pitää sisällään ne kaikki tunteet. Luulis että sitä pakahtuis! Sitäkin tietty voi pohtia tekikö ne oikean ratkasun vai eivät. I guess we can never know. It’s a mystery. We can only guess. (Juu toi loppu oli Katille, with spirit fingers, joten en edes yrittäs ymmärtää sitä. Mut onnitelut sille joka tajuaa!!)

5. Everyone wants to be found

Tää on muistaakseni toka DVD minkä oon ikinä ostanu. Olin just hommannu DVD-laitteen ni pitihän sitä olla leffojakin mitä kattoa. Tää tais olla alennuksessa. Good Will Hunting on sellanen leffa, joka pittää kattoa monta kertaa ennen ko siihen tykästyy. Tai ainaski mun piti. Vasta viime aikoina oon kunnolla tajunnu mikä tässä on niin valloittavaa. No ensinnäkin Matt Damon. Mä tykkään siitä. Son normaalinnäkönen (mikä tekee siitä hyvännäkösen) ja se osaa näytellä. Ja Robin Williams, son jotenki symppis. Varsinkin kun se ei veä tässä sellasta tyypillistä komediaroolia. Se kohta missä ne nauraa sille Williamsin unissaan piereskelevälle vaimolle. Son aivan ihana!! Ihan kuin ne ei näyttelis ollenkaan, ne vaan on omia ittejänsä. Suurin syy miksi tää on mun lempparileffoja on kuitenkin ”löytyminen”. Sen henkilön löytäminen joka saa sut tajuaan sun oman neroutes, sun oman tarkoituksen. En tiedä onko se tässä leffassa se psykiatri, professori, rakastettu, ystävä vai noi kaikki yhdessä. Mut joku sanoo kuitenkin Willille, että sä oot hyvä, sä oot hieno, sä oot just oikee tollasena kuin sä oot. Sulla on kyky ja taito, käytä sitä äläkä heitä sitä hukkaan. Mä toivoisin, että joku tulis mullekkin noin sanoo joskus. Sanois sen viel niin että mä itekki uskoisin siihen. En mä mikään matikkanero haluiskaan olla, mutta kuhan ois joku juttu. Vaikka kuinka pienikin asia, joka olis kuitenkin se mun. Se mitä mä olen tarkoitettu tekemään. Tää leffa antaa mulle toivoa jollain tavalla. Se kai tässä vetoaakin muhun. En osaa sitä sen paremmin ilmasta.

Mä tiesin, että kun mie tätä aloin tekeen emmie olis mitenkään saanu rajattua viiteen mun lempileffoja. Son en saanukkaan! Yksi on vielä pakko mainita. Vain yksi siis vielä. Sitä ei vaan voi jättää pois!

6. Ihmiset raadollisimmillaan

Tää leffa on paikoitellen niin ällöttävää kateltavaa, että on pakko laittaa silmät kiinni. Ja taas välillä, se on niin kaunista katseltavaa, että halua painaa pausea ja vaan ihailla. Siinä alussa kun Cillian Murphy kulkee ympäri Lontoota ja koko paikka on ihan autio ja liikkumaton. Oh, I’m loving it! Se on tosi mahtavasti tehty! Jo se kohta ainoastaan teki musta Danny Boyle fanin. Muutenkin Boyle kuvaa tässä 28 days later leffassa ihmistä ja sen perusluonnetta niin osuvasti ja niin raaastikin. Ja se on niin totta kuitenkin. Loppujen lopuksi se on every man for himself. Ne virukseen sairastuneitten ihmisten hyökkäykset, ne on kuin sulaa raivoa. Sen voi tuntea, että niilä ei ole mitään muuta kuin se raivo. Ne on jopa uskottavan näkösiä kohtauksia. Se mikä musta on pelottavinta tässä elokuvassa, on se, että ne on ihmisiä. Ei ole mitään muuta, jotain taikaolentoja tai jottain. Pelkkää karua todellisuutta. People vs. People. Tämä leffa jotenkin näyttää ihmisten luonteesta sellaisen osan, minkä ei haluis tulevan ikinä pinnalle.

Olikohan se siinä nyt…? Kaipa se oli. Emmie ainakaan enempää keksi. Olikohan tässä jotain järkeä tai pointtia? Luultavasti ei. Halutti vaan kirjottaa. Ehkä itelle selvittää jottain. Tai sit ei. Tarviiko kaikessa jotain järkeä ollakaan aina? I guess not.